Länsimaista habatusta

Itäblokki halveerasi aikoinaan lännen innovaatioita nimittämällä niitä länsimaiseksi hapatukseksi. Listalle pääsivät niin rokki ja Coca-Cola kuin McDonald’s-ravintolatkin. Idän taikinajuuri taisi olla kommunismi-merkkistä, kun lännessä hapatteena suosittiin puolestaan kapitalismia. Idän hapatusprosessi pohjautui perinteisesti viisivuotiskauteen, ja lännen prosesseja väitettiin pinnallisiksi. Pohja- ja pintahiivaa?

Jos yritän pysyä Kuntoveivin teemassa, niin länsimaista hapatusta edustanee myös ”habatus”. Sitä näkee kuntosaleilla ja tietysti bodausjulkaisuissa. Muodoltaan veemäiset kehonrakentajat kiiltelevät kuvissa suhteettoman suurine kaksipäisine olkalihaksineen (biceps brachii ja brachialis) eli hauiksineen eli haboineen eli haubereineen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tavallinen pömppövatsainen kuntoilija viettää ison osan kalliista saliajastaan mielellään jonkun hauisvempeleen kainalossa. Kesäinen terassipöytä pöytä palkitsee habapumppaajan ja kätkee puutteet alleen.

Idän Igor-hapate tehosi paitsi maitotuotteisiin ja hapankaaliin niin myös kahvakuuliin ja levytankoon. Molemmat muhivat valtion erityisessä suojeluksessa. Varsinkin levytangon nostaminen pään yläpuolelle kehittyi yhdeksi idän ihmeistä. Kahvakuula eli girya tosin levisi länteen vasta rautaesiripun raottumisen jälkeen.

Haluaisitko tällaisen haban? Sitä arvelinkin.
Kuva: Youtube

Iso-Arska puolestaan sai pullistella hauiksiaan ilman sensuuria ja levittää habatusta ympäri maailmaa. Arskan hauberi taisi olla parhaimmillaan noin 55 senttiä. Suurin olkavarren ympärys lienee egyptiläisellä Moustafalla: noin 80 senttiä. Kuvasta päätellen egyptiläisen hauis ei näytä pyramidilta, vaan olkavarren ympärysmittaa kasvattaa eniten kolmipäinen olkalihas, joka sekin roikkuu epäilyttävän löysänä. Sen sijaan Supermassana tunnetun suomalaisen Marko Savolaisen haba (62 cm) voisi toimia pyramidin mallina. Se, millaisella pintahiivalla näiden herrojen olkavarret hapatettiin, on oma tarinansa.

Tunnustan tässä vaiheessa, että treenaan hauiksia muutaman sarjan verran viikossa. Olen niin ehdollistunut haban jännittämiseen, etten pysty yrityksistä huolimatta siitä täysin luopumaan. Ilmeisesti geeniperimän vuoksi tulokset eivät ole olleet kummoisia.

Käytännössä hauikset treenautuvat muun salitreenin ohessa. Eristävillä liikkeillä pystyy lisäämään näyttävyyttä. Kuitenkin kaikki yläselkään kohdistuvat liikkeet pistävät myös hauberit hommiin. Leuanveto vastaotteella rassaa erityisen hyvin habaa - selkä- ja jopa vatsalihasten lisäksi. Myös maastaveto treenaa hauiksia. Samoin kahvakuulan, idän pohjahiivan, heiluttelu vahvistaa olkavarsia.

Reilun kuukauden päästä saadaan antaa uudenvuodenlupauksia. Jos erehdyt lupaamaan, että aloitat (taas?) kuntosaliharjoittelun, aloita maltillisesti ja moninivelliikkeillä. Habat kehittyvät huomaamatta. Jos tavoitteesi on kuitenkin selkeä, ja se sattuu olemaan komeat hauikset, tee silti joitakin ”oheisliikkeitä”. Muutamalla jalka-, selkä- ja rinta- ja keskivartaloliikkeellä siirrät painopistettä hiukan sinne pöydän alle. 

Okei, vietä pitkä loma Münchenissä, ja vahvista habaa kallistelemalla mahdollisimman isoja tuoppeja.

Yhden koon eväät vai itselle sopivat?

Kreetalla sai tuoreita sardiineja, jotka kelpaisivat sekä
suositusten laatijoille että terveystietoisille.

Syöminen on pakollinen mutta myös mielenkiintoinen rituaali ihmiselämässä. Siitä esitetään erilaisia mielipiteitä. Myös tutkijat kiistelevät keskenään aivan perustavista kysymyksistä: Paljonko pitäisi tai saisi syödä rasvaa, valkuaista, hiilihydraatteja? Minkä verran tarvitaan vitamiineja, hivenaineita ja antioksidantteja ettei sairastuta? Entä paljonko makro- ja mikroravinteita tarvitaan hyvään elämään?

Syöminen on verrattavissa viinanjuontiin, tupakanpolttoon, seksiin ja jopa nukkumiseen: kaikkia niitä halutaan säännellä. Tämä on helppo ymmärtää, sillä kaikki mainitut toiminnot on helppo yhdistää varhaiskristilliseen ja Danten Jumalaisen näytelmän seitsemään kuoleman syntiin (ylpeyteen, kateuteen, vihaan, laiskuuteen, ahneuteen, ylensyöntiin ja himoon). Syömällä voi syyllistyä jokaiseen seitsemästä synnistä.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö on ”virallinen suosittelu”. Rotia yritetään pitää yllä laatimalla ravitsemussuosituksia ja Käypä hoito -suosituksia sekä leipomalla liikuntapiirakoita. Kansallinen lihavuusohjelma 2012 - 2018 pyrkii, nimestään huolimatta, laihduttamaan kansalaisia. Suomi on muiden länsimaiden tapaan värkännyt ohjeet, jotta koko popula tulisi hoidetuksi, söisi ja liikkuisi keskimäärin hyvin. Ihmiset saisivat minimimäärän ravinteita, niin etteivät sairastuisi keripukkiin tai muihin puutostauteihin. Kansallinen ohjeistus pitää yllä illuusiota Yhden koon eväistä.

Suositukset muuttuvat määräyksiksi otollisessa ympäristössä. Niiden mukaisesta ”laitosdieetistä” nautti suuri joukko kansalaisia. Päiväkotilasten ja alakoululaisten vanhemmat riitelevät virkahenkilöiden kanssa maidosta, jota heidän jälkeläisilleen tarjotaan. Osa vanhuksista riutuu, kun ruoka ei heille maistu. Joitakin syötetään puoliväkisin. Yläkoululaiset korvaavat halutessaan rasvattoman maidon ostarilla nautitulla kasvisuutejuomalla.

 Jotkut ”syntiset” lääkärit ovat joutuneet vaikeuksiin, kun ovat poikenneet Käypä hoidon raiteilta. Syyttävä sormi osoittaa myös niitä, jotka ovat ottaneet tosissaan Hippokrateen sanomaksi väitetyn ”ruoka olkoon lääkkeesi” -teesin. Lääkäri hoitakoon hyväksytyillä lääkkeillä! Vääränlainen hormoni kilpirauhasen hoidossa riittää herättämään valvovan viranomaisen. Näin käy, vaikka potilas hyötyisi hoidosta ja haluasi jatkaa ”väärän” lääkkeen käyttöä ja vaikka hallinto-oikeus olisi yksimielisesti vaihtoehtolääkärin puolella. Isoveli valvoo.

Ohjeiden tietoisia rikkojia ovat nautiskelijat ja terveystietoiset. Ruoka on yksi elämän nautinnoista, eikä sitä kannata pilata suosituksilla ja ravitsemustiedoilla, väittää äärinautiskelija. Hän ei piittaa sokerista, rasvoista tai proteiineista, kunhan aistit räjähtävät. Ruokanautinnon kruunaa sopiva viini – jokaiselle ruokalajille omansa. Saattaapa tuo hedonisti ruokailun päätteeksi nautiskella viipyillen petit robusto -sikarin humidoristaan, sanoi Dante, viranomainen tai terveysintoilija mitä hyvänsä.

Terveystietoinen puolestaan olettaa tietävänsä suosituksia paremmin, mikä juuri hänelle on hyväksi. Hän tietää, että ravitsemustiede on edelleen kehittyvä tieteenala ja haluaa surffata ensimmäisellä aallolla. Terveysnäkökulmasta ruokaa katseleva kritisoi usein isoja ruokafirmoja. Hän uskoo niiden vaikuttavan tutkimuksiin ja sitä kautta suosituksiin. Terveystietoinen suosii lähi- ja luomuruokaa, tekee usein eväänsä itse ja laskee ainakin makroravinteet (rasvat, hiilihydraatit ja proteiinit) ruoastaan. Lisäravinteilla hän täyttää ravintonsa mahdolliset sudenkuopat.

Kansa on suuri joukko yksilöitä. Ruokavalio, jolla yksi pysyy hoikkana, lihottaa toisen. Samoin on sairauksien laita: joku pysyy terveenä vaikka vetää röökiä koko pitkän elämänsä ja toinen sairastuu keuhkoahtaumaan tai ‑syöpään, vaikkei olisi polttanut koskaan. Yleisohjeet luultavasti paransivat ihmisten elämää väestötasolla.  Ne eivät kuitenkaan kosketa yksilöä ja jäävät noudattamatta. Erilaisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen on mielestäni seuraava askel kohti tervettä elämää. Teknologia voi voi toimia ihmisen hyväksi eikä aina vastaan.

Todellisessa elämässä terveyteen vaikuttaa lukematon määrä muuttujia. Niitä kaikkia on mahdoton hallita. Varsinkin silloin, kun väestötutkimuksista yritetään johtaa yksilötason syitä ja seurauksia. Pelkästään ravinnon vaikutusten selvittäminen päihittää ”rakettitieteen”.  Ihminen on silti selvinnyt ja kehittynyt miljoonia vuosia. Metsästäjä-keräilijöinä osasimme erottaa haitallisen ja hyvän ravinnon toisistaan. Ehkä nytkin opimme valitsemaan Yhden koon marketin hyllyiltä itsellemme sopivat eväät.

Vaikean kautta vahvaksi

Tunnistan itsessäni taipumuksen päästä helpolla tai ainakin selviytyä vähällä vaivalla ongelmista - tai haasteista, kuten nykyään sanotaan. Menen toisinaan yli siitä, missä vastus on vähäisintä. En tiedä, miten universaali tällainen taipumus on, mutta olen kuullut sanottavan, että "onko se tehtävä niin vaikeasti" tai "älkää tehkö sitä liian vaikeaksi". Luulen siis, että minulla on hengenheimolaisia.

Joskus helpolla selviytyminen kuitenkin kostautuu. "Pielavetinen" korjaus pettää juuri kriittisellä hetkellä ja aiheuttaa ongelmia sekä usein myös rahan menoa. Säästöt muuttuvat kuluiksi. Eettisesti arveluttavana aidanylityksenä voi pitää esimerkiksi luonnon roskaamista tai saastuttamista. Heitetään vanha TV tienposkeen tai hävitetään jätetynnöreitä upottamalla ne mereen tai järveen. Päästään kenties vähemmällä työllä ja säästetään rahaa – seuraamuksista välittämättä.

Usein kuitenkin huomaan tekeväni asioita "vaikeimman kautta". Onnistuminen ei tule lahjaksi vaan teetättää töitä lujasti. Tekee mieli luovuttaa. Joskus luovutankin, mutta toisinaan vien jutun loppuun "maksoi mitä maksoi". Vaikeuksien voittamisesta tulee yleensä hyvä fiilis; teinpä sen kuitenkin. Sitten on niitä kertoja, jolloin onnistumisenkin jälkeen satsaukset tuntuvat liian suurilta.

Elimistö on monella tapaa itseni kaltainen. Se yrittää päästä helpolla, eikä se tee mitään ylimääräistä vaan säästää resurssejaan tulevia haasteita varten. Ominaisuus lienee evoluution tulosta. Keho pyrkii adaptoitumaan eli mukautumaan tilanteeseen mahdollisimman nopeasti. Urheilijat käyttävät tätä hyväkseen treenatessaan itseään entistä parempiin tuloksiin. Voisiko vaikeimman kautta -tekemistä jalostaa? Miten hyödyllistä olisi vapaaehtoinen ja ehkä kevyempi vaikean kautta -värkkääminen?

Keksin muutama vuosi sitten, että harjaamalla hampaat yhdellä jalalla seisten harjoitan tasapainoa samalla kertaa. Ei tarvitse lähteä erikseen salille seisomaan tasapainolaudalle. Onko tämä matalan vai korkean aidan ylittämistä, saa jokainen päättää. Ehkä yhdellä jalalla harjaaminen kuuluu siihen "kaksi kärpästä yhdellä iskulla" -luokkaan.

Pitkospuut helpottavat liikkumista ja ohjaavat kulkijat oikeille
reiteille. Välillä voi kuitenkin kokeilla niiden vieressä kulkemista.
Kuva Etelä-Konneveden kansallispuistosta.

Aloin jalostaa vaikean kautta -värkkäämisiä. Kengännauhoja solmiessani venytän samalla takareittä. Sukat laitan jalkaan yleensä yhdellä jalalla seisten, en istuen. Tällä siis haen taas tasapainoa. Portaitten suosiminen hissin kustannuksella on jo vanha juttu, mutta sitäkin edelleen teen. Samaan sarjaan kuuluu auton jättäminen kotiin, kun on kyse muutaman kilometrin matkasta. Lapsenlasten kanssa konttaaminen vaikeuttaa mukavasti liikkumista ja poistaa ”kovettumia” kallon sisäpuolelta. Painoliivit päällä käyskentely on uusin yritys vaikeuttaa elämääni. Siinä olen vielä aloittelija.

Uusia tapoja tehdä asioita entistä vaikeammin putkahtelee silloin tällöin mieleeni. Useimmat niistä liittyvät liikuntaan. Esimerkiksi vaimon kantamista kynnyksen yli, kun se on mahdollista tai muuten sopivaa, harkitsen. En tosin ole vielä edes ehdottanut asiaa, koska pelkkä ehdotus voi vaikeuttaa elämääni aivan liikaa.

Ei-liikunnallisena elämän vaikeuttajana voisin mainita paastoamisen. Kun en syö, niin jossain vaiheessa tulee nälkä. Yleensä en tee nälissään olemisesta liian vaikeaa, vaan syön melko pian, jos iso lasillinen vettä ei poista näläntunnetta. Vuorokausi paastoamista riittää minulle nykyisin joka tapauksessa.

Tahtomatta ilmaantuneita vaikeuksia voi myös hyödyntää, jos ja kun kykenee. Niitäkin olen kohdannut, mutta meni aikaa ennen kuin ymmärsin tarvinneeni sellaisia haasteita elämääni. Ulkopuolelta tullut väkevä haaste johtaa todelliseen kasvuun ja muutokseen, väittää Viktor E. Frankl kirjassaan keskitysleirikokemuksista. Luulen, että pienemmätkin kohtalon oikut vaikeuttavat elämää tarpeeksi ja vahvistavat, jos niistä kyetään oppimaan.

Siitä vaan keksimään vaikeuksia tekemisiin tai hyödyntämään olemassa olevia.

Yhden totuuden alustus

Minua pyydettiin valmentajaksi työhyvinvointitilaisuuteen.  Pitäisi puhua ravinnosta ja liikunnasta. Valmentajalta odotettiin päivän alkuun eräänlaista yhden totuuden alustusta, esittäisin kiistattoman ja tutkitun tositiedon, jonka varaan valmennuspäivä rakentuisi. Valmennettaville jäisi hyvin vähän, jos ollenkaan, argumentteja kiistää päivän tarkoitus: terve elämä ja työssä jaksaminen.

Suomi on niin pieni maa, ettei sinne sovi kuin yksi totuus kerrallaan, sanotaan. Kritiikille ja yksilöllisyydelle jää hyvin vähän tilaa. Olemme kuitenkin niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin erilaisia, yksilöitä eri tilanteissa. Se ruoka, mikä sopii isolle osalle suomalaisia, saattaa olla jonkun geenin vuoksi toiselle vahingollista. Yleinen totuus talloo vähemmistöjä. Myös tämä käsitys Suomesta yhden totuuden maana sortaa yksilöitä. Täällä on monia totuuksia, mutta ”päivystävä dosentti” määrittelee ne ”yksittäistapauksiksi”, joihin ei kannata tuhlata ruutia.

Haikaratkaan eivät voi astua kahta kertaa samaan virtaan.

Pyyntö sai minut mietteliääksi. Yhden totuuden ahdistus.  Ensin tuli mieleen Platonin yritys määritellä yksi totuus tiedosta. Theaitetos -dialogissaan hän päätyy tulokseen, joka suomeksi on usein kirjattu näin: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä määritelmä oli tulos Platonin kritiikistä mm. Herakleitoksen ajattelua kohtaan, joka johti Platonin mukaan kaiken suhteellistumiseen (”kaikki virtaa” - niin aika kuin tieto ja totuuskin).  Platonille ei riittänyt tiedon perusteluiksi havainto eikä tosi uskomus vaan tarvittiin lisäksi hyvä perustelu (järki, logos). Millainen on perustelu, joka tyydyttäisi Platonia? Mikä olisi se alustus, jossa kertoisin yhden totuuden, joka oikeuttaisi sanomani? Ehkä sellaisiksi kelpaisivat Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositukset ja UKK-instituutin liikuntapiirakka.

Onneksi Platon rinnastaa samaisessa Theaitetos -dialogissaan itsensä kätilöön, joka ainoastaan auttaa ihmisiä ”synnyttämään” selkeitä ajatuksia.  Platonin Sokrates ei itse tiedä vastauksia eikä kykene opettamaan mitään kenellekään. Hän voi ainoastaan näyttää prosessin, joka parhaimmillaan johtaa oivallukseen ja ymmärrykseen sekä niiden kautta tietoon. Ideamaailma kohtaa reaalimaailman.

Vapauttavaa! Minulla on hyvinvoinnista havaintoja, tosia uskomuksia ja jopa hyvin perusteltuja tosia uskomuksia, mutta niiden sisältämä tieto on minun tietoani, ei asiakkaiden. Jokaisen ihmisen on lopulta kyettävä perustelemaan uskomuksensa riittävän hyvin, jotta ne kelpaisivat tiedoksi. Pakko myöntää, että ihmiset toimivat ja ”tietävät” asioita hyvin erilaisten perustelujen varassa. Maailma ei ole platonisen ideaalinen, ei ollut ennen ajanlaskun alkua eikä ole nytkään. Joudumme edelleen harhailemaan hämärässä, emmekä useinkaan tunnista totuutta vaikka törmäisimme sellaiseen.

Parasta, mitä valmentajana voinen tarjota, on kätilöinti. Tällä tarkoitan em. prosessia, joka voi johtaa joko uskomusten ja havaintojen (kokemusten) hylkäämiseen tai jalostumiseen tiedoksi. Päädyn siis antamaan mahdollisuuden dialogiin ja edistämään ihmisten ajattelua niin, että se lopulta konkretisoituu parempana hyvinvointina. Ajatus, jonka ihminen synnyttää itsestään, on mielestäni arvokkaampaa ja kestävämpää kuin ”yhden totuuden alustus”.

Makeaa elämää

Ihmisillä on makeannälkä

Vaimoni leipoi syntymäpäivänsä kunniaksi täytekakun. Osallistuin kuuliaisesti kerman vatkaamiseen. Sokerileipureita näkee harvoin keittiössämme. Olisi pitänyt ottaa valokuva.

Katsoin myös velvollisuudekseni osallistua synttärikakun syömiseen. Sokeri maistui voimakkaalta, vaikkei kakku ollut kovin makeaa, minua valistettiin. Suuni kuitenkin aisti lähinnä sokerin, mikä ei tuntunut mukavalta. Silti hetken päästä teki mieli ottaa lisää - ja otinkin. Mikä ytelälle maistuvasta (en keksinyt parempaa ilmausta) tekee himottavaa? Luulen, että mieliteon aiheutti sokeri, jota muinaiset vaistoni käskevät hamstraamaan yltäkylläisyydestä huolimatta.

"Sokerina pohjalla", "makeaa elämää", "suu makeaksi", kuvaavat viehtymystä aineeseen, joka rantautui Suomeen muutamia satoja vuosia sitten. Tavallisen kansan suuhun se päätyi paljon myöhemmin. Suomeen kehittyi viime vuosisadan alkupuoliskolla "sokerijuurikaskuntia", joita kaiketi on edelleen jossain Lounais-Suomessa.

Nykyinen ravintokeskustelu velloo sokerin, kasvisruokavalion ja lihavastaisuuden sekametelisopassa. Olen itsekin vispannut puheissani tätä soppaa. Jotkut ovat saattaneet vetää laskiaispullansa väärään kurkkuun, mutta aion riskeistä huolimatta jatkaa jorinoitani. Tästä jutusta voi jäädä suu ja sormet tahmeiksi.

Sokereita on monenlaisia ja "rakkaalla lapsella on monta nimeä", jos sanonnoilla jatketaan. Minulle riittää jako sakkaroosiin ja fruktoosiin eli ruoko- ja hedelmäsokeriin. Sakkaroosia saadaan sokeriruo'osta tai sokerijuurikkaasta. Sekä sakkaroosi että fruktoosi luokitellaan imeytyviksi hiilihydraateiksi. Niissä ei ole kuituja.

Huomasin, että synttärisankari lisäsi kakkutaikinaan valkoista sokeria. Samoin vatkaamani kerma (jossa on itsessään laktoosia eli maitosokeria) piti tuunata samalla sokerilla. Kyseessä oli varmaankin kide- tai hienosokeri, jota käytetään yleisesti leipomisessa.  Se on ehkä valmistettu suomalaisesta sokerijuurikkaasta, mikä on periaatteessa hyvä asia. Vapaakauppasopimus jonkun sokeriruokoalueen kanssa voisi lopettaa Suomen sokerijuurikasviljelyn. Hyvä vai paha?

Sakkaroosi on yleensä sitä pahaksi leimattua "lisättyä sokeria", joka muiden hiilihydraattien tapaan muutetaan glukoosiksi verenkiertoon - tosin vain puoliksi. Sakkaroosi pilkkoutuu elimistössä myös fruktoosiksi, mikä on mielenkiintoista tämän jutun kannalta. Elimistö tosin osaa valmistaa glukoosia tarpeisiinsa rasvasta ja proteiinista, jos hiilihydraatteja ei ole tarjolla.

Kakkuun tuli myös mansikoita, jotka sisältävät fruktoosia mutta myös glukoosia ja sakkaroosia (joka siis pilkkoutuu glukoosiksi ja fruktoosiksi). Mansikat sinänsä ovat minulle mieluisia alhaisen hiilaripitoisuutensa vuoksi.

Frukstoosia eli hedelmäsokeria pidetään"luontaisena sokerina" eli hyvänä sellaisena, kun sitä nautitaan hedelmiä syömällä. Joissakin hedelmissä fruktoosia on melko runsaasti (banaani), toisissa vähän (avokado). Nestemmäisenä myös fruktoosi muuttuu pahikseksi. Kyse lienee glygeemisestä indeksistä eli GI:stä, joka on mehuilla korkea. Sokeri on nesteessä nopeasti imeytyvässä muodossa. Kuten jo pariin otteseen totesin, elimistö saa fruktoosia myös sakkaroosista.

Hyvästä maineestaan huolimatta hedelmäsokeri on kiero veitikka. Se osaa oikaista suoraan maksaan pilkottavaksi. Muistutan taas, että tavallisesta sokerista pilkkoutuu noin puolet fruktoosiksi eikä vain glukoosiksi, jota elimistö näyttää sietävän paremmin. Glukoosi varastoituu maksaan ja lihaksiin "rakettipolttoaineeksi", jos täydennystarvetta on. Ylimääräinen fruktoosi varastoituu rasvana maksaan, minkä seurauksena  kehittyy "alkoholista riippumaton rasvamaksa", viskeraalista rasvaa ja lopulta insuliiniresistanssi. Sen sijaan liika glukoosi varastoidaan "rehellisesti" rasvaksi ympäri kehoa.

Sokerille maisuvaa kakkua teki siis mieli ottaa lisää. Santsaamisen jälkeen pääsin pälkähästä poistumalla pöydästä vaikka se saattoi loukata päivänsankaria. Muutkin tajusivat tilanteen, ja sokeripommi eliminoitiin jääkaappiin. Jostain syystä elimistöni (aivoni?) alkoivat himoita kakkua, vaikka makuaistini kertoi aivan muuta.

Sokeri (varsinkin fruktoosi) on addiktoivaa, väittää tutkimus. Se vaikuttaa aivoissa kuin kokaiini, mutta sokeri voi olla sitäkin palkitsevampaa. "Sokeri on lasten alkoholia", sanoo pulestaan Robert Lustig, endokrinologian professori Kalifornian yliopistosta. Varsinkin lasten kannalta sokerin houkuttavuus voi olla kohtalokasta, koska he eivät ymmärrä sen vaikutuksia. Tilanne on vanhempien kannalta vaikea, koska sokerituotteita on tarjolla lähes kaikkialla.

Sokeri on tyhjiä kaloreita. Onko? Sokeri on hiilihydraattia, mutta erilaista kuin vaikkapa riisi. Suurimman eron telee sokerin fruktoosi. Riisissä ei ole juurikaan fruktoosia vaan glukoosia, jota elimistö käyttää eri tavalla kuin fruktoosia, niin kuin ehkä muistamme. Maksa ei pilko sakkaroosin fruktoosia glukoosiksi, koska elimistö (lihakset ja maksa) on jo täynnä sakkaroosin glukoosia. Maksalla ei ole muuta keinoa päästä eroon hedelmäsokerista kuin tehdä siitä rasvaa omiin soluihinsa. Lautasellinen riisiä ei siis ole yhtä lihottavaa kuin lautasellinen sokeria, vaan ehkä kymmeniä kertoja pahempaa.

Onko sokeri myrkyllistä? On olemassa ainakin kahdenlaisia myrkkyjä: niitä, joiden vaikutukset näkyvät pieninäkin pitoisuuksina välittömästi ja niitä, joiden myrkkyvaikutukset realisoituvat ajan myötä. Suhteellisen pieni annos syanidia tappaa nopeasti, mutta muutama savuke ei yleensä johda välittömään kuolemaan. Tupakan myrkkyvaikutukset ilmenevät usein vasta vuosien päästä. Samoin on sokerin laita: haitat huomataan vasta pitkän käyttämisen jälkeen. Kaikki eivät sairastu sittenkään.

New York Timesin artikkelissa pohditaan sokerin myrkyllisyyttä, ja siinä päädytään hieman toisenlaiseen käsitykseen kuin professori Mikael Fogelholm Hesarissa. Artikkelin on kirjoittanut Gary Taubes, tiedejournalisti ja ravinnosta useita teoksia julkaissut tutkija. Jutussa todetaan, että sokeri pilkkoutuu elimistössä nopeammin kuin vaikkapa peruna tai leipä. Tämä aiheuttaa ongelmia, joita nimitetään kansantaudeiksi. Sokeri on saanut palstatilaa myös The Guardian -lehdessä, josta englantia taitavat voivat ihmetellä ulkomaista sokerikeskustelua.

Sokerina pohjalla: Sokerinkulutuksen muutokset näkyvät tilastoissa vasta vuosien päästä, koska lihavuus on monen tekijän summa. Samasta syystä tupakan kulutus ja keuhkosyöpätilastot seuraavat toisiaan viiveellä. Vaikka suomalaiset käyttävät nykyisin vähän sokeria muihin eurooppalaisiin verrattuna, se ei vielä näy lihavuustilastoissa.


Makeisveron poistaminen ei miellyttänyt minua, ja kannatan sokeriveroa, vaikka kannatan myös ihmisten omaa vastuuta. Monet ovat hyviä keksimään syitä viettää "makeaa elämää", vaikka tietävät mahdolliset seuraukset. Toisaalta hyvinvointivaltiossa maksamme kaikki yhdessä kustannuksia, joita sokerin liikakäyttö aiheuttaa. 

Rautakankia vääntämässä

Nykyään piirrellään (taas) rajoja vahvoin vedoin. Tajusin omat rajani, kun taivuttelin selkääni nuorten ja notkeiden kanssa.

Olen suhtautunut myötämielisesti kaukaa idästä tulleisiin liikuntamuotoihin (jos tällainen nimitys sallitaan), kuten budolajeihin ja meditaatioon. Harrastin aikidoa ja iaidoa sekä taijin yang-tyyliä  - kymmeniä vuosia sitten. Istua möllötin zazen-asennossa välillä viikoittain, vaikka etusäärtä poltteli vietävästi. Samaan aikaan olen kuitenkin vältellyt joogaa, vaikka houkuttelijoita lajiin on riittänyt. Kehoni on liian jäykkä joogaan, olen ajatellut ja hyväksynyt hiljaa perusteluni. Harrastamisen itäraja piirrettiin joogaamisen kohdalle.

"Jumi on voimaa, ja kestojumi kestovoimaa", naureskeltiin aikoinaan uimahallin punttisalilla. Ja kolisteltiin maksimirautoja melkein joka treenissä. Raput kellarisalilta ihmisten ilmoille toimivat palautus- ja venyttelyharjoitteena. Pari päivää meni "päreet kainalossa" ennen kuin jumi alkoi helpottaa. Valmentajat näyttivät myös hyväksyvän jumittamisen osaksi metodejaan: en muista, että venyttelystä olisi kukaan vakavissaan puhunut. Alkuverryttelyyn kuitenkin rohkaistiin, ettei "säretä paikkoja".

Olkapäät ovat akilleenkantapääni. Jäykistä olkanivelistä olen syyttänyt milloin nuoruuden kylmiä treenitiloja milloin nivelten rakennetta. Jäykkäharteisia ovat kaikki suvun miespuoliset olleet -ajattelu lohduttaa mutta myös harmittaa. Olkaongelmat kruunasi ison rintalihaksen osan irtoaminen kiinnityskohdastaan olkalusta yksitoista vuotta sitten. Aluksi vammaa hoidettiin kiertäjäkalvosimen repeämänä. Myöhemmin lohdutin itseäni vitsailemalla lääkärille, että olkanivel on nyt liikkuvampi kuin ennen tapaturmaa. Ortopedi ei ollut halukas  operoimaan virhediagnoosin vanhentamaa vaivaa, joten jäin "tällaiseksi".

Toisaalta voin (puuta koputtaen) sanoa, että selkä on ollut minulle armollinen - kaikessa jäykkyydessään. Ainoastan kerran erään thaimaalaisen hotellin kuntosalin rimpulalaitteilla onnistuin "nitkauttamaan" selkääni. Pumppailin sitä kuntoon muutaman viikon ajan. En muistaakseni käyttänyt edes tulehduskipulääkkeitä hoidon tukena.

Puolitoista vuotta sitten operoitiin sydämeni syntymävikaa. Varpaat eivät enää yltäneet lattiaan, kun uskalsin taivuttaa selinmakuulla jalkoja pään yli viime keväänä. Eivät ne tavoita alustaa vieläkään. Olisi esteenä edes maha, jota syyttää. Vatsasta osaisin ja luultavasti kykenisin pääsemään eroon. Rautakangen taivuttaminen sen sijaan epäilyttää.

Kuinka rautakanki väännetään? "Kellarisalivuosina rautatanko saatiin mutkalle tempulla: tanko vasempaan käteen, käsi eteen ja kyynärnivel 90 asteen kulmaan, tanko olkavarren takaa ja oikealla kädellä väännetään alapäästä. Yllättävän tehokas konsti kotitarveputkimiehelle.

Jäykkyys on suurelta osin geneettistä, siis periytyvää, väitetään. Tähän on helppo uskoa, kun muistelee suvun miespuolisia. Vaimon suvusta notkeaselkäisiä miehiä puolestaan löytyy, mikä ihmetytti minua aluksi. Appiukko nappasi sokeripalan hampaillaan jalkojensa välistä yli viisikymppisenä. Siis lattialla istuen ja suorin jaloin. Pystyinkö moiseen edes lapsena? Akrobaattia minusta ei ehkä olisi tullut. Ei tullut sokerinsyöjääkään.

Omalle rautakankiselälleen voi kuitenkin tehdä jotain hyvää. Ei vertailla tuloksia vaan keskitytään omaan suoritukseen. Itse möllötän minuuttikaupalla perskyykyssä ja taivuttelen selkääni jumppapallon päällä. Uusin löytöni on dynaaminen faskiavenyttely, joka ainakin tuntuu hyvältä. Faskioita eli sidekudoksia (lihaskalvoja) manipulodaan myös passiivisesti hoitolaitoksissa. Faskiarauta hoitovälineenä rinnastuu mielessäni hammaslääkärin poraan.

 Näillä kalvoilla on tärkeä koossapitävä rooli ihmiskehossa. Ei olisi mukavaa, jos naama löytyisi aamulla kainalosta. Myös lihakset pysyvät faskian ansiosta tunnistettavassa muodossa. Toisaalta faskia ilmeisesti menettää elastisuutaan ja kuivuu iän myötä, mikä aiheuttaa kehon jäykistymistä. Kannattaa siis joogata tai ainakin venytellä - ja juoda riittävästi vettä.

Aina löytyy tilaisuus venyttelyyn.

"Vapaaherrallakin" on usein kiire, eikä aika riitä kaiken "hyvän" tekemiseen. Jos opiskelee, ulkoilee, treenaa, venyttelee, syö, hoitaa ihmissuhteita ja omaa mieltään, kuten opastetaan, ei aika tunnu riittävän. Asioita täytyy yhdistellä. Kengännauhoja solmiessa voi venyttää takareittä ja pakaraa. Olen jo rutinoitunut harjaamaan hampaani yhdellä jalalla seisten, joten täytynee keksiä jotain uutta. Konttaaminen ja karhukävely sisäliikkumisessa tekevät tuloaan - kiitos lastenlasten.

Minusta näyttää vähitellen kehkeytyvän eräänlainen arkijoogaaja. Rautakanki vääntyy melkein huomaamatta tavallisissa askareissa ilman jumppapalloa. Huomaan innostuvani jopa kadonneiden tavaroiden etsimisestä, kunhan saan etsiä niitä mahdollisimman hankalista paikoista: sängyn alta tai terassilautojen välistä. Myös kurkottelua saa tällaisena hukkapätkänä treenata yllin kyllin.