Vaikean kautta vahvaksi

Tunnistan itsessäni taipumuksen päästä helpolla tai ainakin selviytyä vähällä vaivalla ongelmista - tai haasteista, kuten nykyään sanotaan. Menen toisinaan yli siitä, missä vastus on vähäisintä. En tiedä, miten universaali tällainen taipumus on, mutta olen kuullut sanottavan, että "onko se tehtävä niin vaikeasti" tai "älkää tehkö sitä liian vaikeaksi". Luulen siis, että minulla on hengenheimolaisia.

Joskus helpolla selviytyminen kuitenkin kostautuu. "Pielavetinen" korjaus pettää juuri kriittisellä hetkellä ja aiheuttaa ongelmia sekä usein myös rahan menoa. Säästöt muuttuvat kuluiksi. Eettisesti arveluttavana aidanylityksenä voi pitää esimerkiksi luonnon roskaamista tai saastuttamista. Heitetään vanha TV tienposkeen tai hävitetään jätetynnöreitä upottamalla ne mereen tai järveen. Päästään kenties vähemmällä työllä ja säästetään rahaa – seuraamuksista välittämättä.

Usein kuitenkin huomaan tekeväni asioita "vaikeimman kautta". Onnistuminen ei tule lahjaksi vaan teetättää töitä lujasti. Tekee mieli luovuttaa. Joskus luovutankin, mutta toisinaan vien jutun loppuun "maksoi mitä maksoi". Vaikeuksien voittamisesta tulee yleensä hyvä fiilis; teinpä sen kuitenkin. Sitten on niitä kertoja, jolloin onnistumisenkin jälkeen satsaukset tuntuvat liian suurilta.

Elimistö on monella tapaa itseni kaltainen. Se yrittää päästä helpolla, eikä se tee mitään ylimääräistä vaan säästää resurssejaan tulevia haasteita varten. Ominaisuus lienee evoluution tulosta. Keho pyrkii adaptoitumaan eli mukautumaan tilanteeseen mahdollisimman nopeasti. Urheilijat käyttävät tätä hyväkseen treenatessaan itseään entistä parempiin tuloksiin. Voisiko vaikeimman kautta -tekemistä jalostaa? Miten hyödyllistä olisi vapaaehtoinen ja ehkä kevyempi vaikean kautta -värkkääminen?

Keksin muutama vuosi sitten, että harjaamalla hampaat yhdellä jalalla seisten harjoitan tasapainoa samalla kertaa. Ei tarvitse lähteä erikseen salille seisomaan tasapainolaudalle. Onko tämä matalan vai korkean aidan ylittämistä, saa jokainen päättää. Ehkä yhdellä jalalla harjaaminen kuuluu siihen "kaksi kärpästä yhdellä iskulla" -luokkaan.

Pitkospuut helpottavat liikkumista ja ohjaavat kulkijat oikeille
reiteille. Välillä voi kuitenkin kokeilla niiden vieressä kulkemista.
Kuva Etelä-Konneveden kansallispuistosta.

Aloin jalostaa vaikean kautta -värkkäämisiä. Kengännauhoja solmiessani venytän samalla takareittä. Sukat laitan jalkaan yleensä yhdellä jalalla seisten, en istuen. Tällä siis haen taas tasapainoa. Portaitten suosiminen hissin kustannuksella on jo vanha juttu, mutta sitäkin edelleen teen. Samaan sarjaan kuuluu auton jättäminen kotiin, kun on kyse muutaman kilometrin matkasta. Lapsenlasten kanssa konttaaminen vaikeuttaa mukavasti liikkumista ja poistaa ”kovettumia” kallon sisäpuolelta. Painoliivit päällä käyskentely on uusin yritys vaikeuttaa elämääni. Siinä olen vielä aloittelija.

Uusia tapoja tehdä asioita entistä vaikeammin putkahtelee silloin tällöin mieleeni. Useimmat niistä liittyvät liikuntaan. Esimerkiksi vaimon kantamista kynnyksen yli, kun se on mahdollista tai muuten sopivaa, harkitsen. En tosin ole vielä edes ehdottanut asiaa, koska pelkkä ehdotus voi vaikeuttaa elämääni aivan liikaa.

Ei-liikunnallisena elämän vaikeuttajana voisin mainita paastoamisen. Kun en syö, niin jossain vaiheessa tulee nälkä. Yleensä en tee nälissään olemisesta liian vaikeaa, vaan syön melko pian, jos iso lasillinen vettä ei poista näläntunnetta. Vuorokausi paastoamista riittää minulle nykyisin joka tapauksessa.

Tahtomatta ilmaantuneita vaikeuksia voi myös hyödyntää, jos ja kun kykenee. Niitäkin olen kohdannut, mutta meni aikaa ennen kuin ymmärsin tarvinneeni sellaisia haasteita elämääni. Ulkopuolelta tullut väkevä haaste johtaa todelliseen kasvuun ja muutokseen, väittää Viktor E. Frankl kirjassaan keskitysleirikokemuksista. Luulen, että pienemmätkin kohtalon oikut vaikeuttavat elämää tarpeeksi ja vahvistavat, jos niistä kyetään oppimaan.

Siitä vaan keksimään vaikeuksia tekemisiin tai hyödyntämään olemassa olevia.