Osaoptimointia navan ympärillä

Muutama viikko sitten Hesari julkaisi artikkelin Ihana maha, jossa kirjoittaja Jenni Kangasniemi tutkiskeli ihmisten mahasuhdetta kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Lisäksi esitetyissä keisseissä viitattiin genetiikkaan, jonka ajateltiin asettavan raamit vatsan muodolle. Kuvitus (Rio Gandara) tuki teksin sanomaa: on normaalia, että maha on pyöreä - löllyvä tai pinkeä.

Juttu lähestyy mahaa lähinnä yhteisön ja yksilön kohtaamisen näkökulmasta. Hyväksytäänkö maha sellaisenaan vai liittyykö siihen intohimoja ja yhteisöllisiä paineita? Millainen "vatsasuhde" sinulla on, kysytään. Teksti kyseenalaistaa "normaalin" mahan vaatimukset, mutta samalla asettuu tukemaan vatsoja, jotka rehottavat valtoimenaan. Annetaan makkaroiden pullistua. Meillä on oikeus kantaa läskejämme. Iso vatsa on luonnon laki  tai ainakin normaalia (ironiaa?) .

Artikkelin ansioksi voidaan lukea, että se sai ainakin minut miettimään vatsaa ja ihmisten lihomista yleensä. Jo ingressissä kysytään hiukan haastavasti: "Kuka sai meidät alun perinkään uskomaan, että vatsojen kuuluu olla litteitä". Ajan henkeen sopivasti kirjoittaja alkaa hakea litteä vatsa -prosessille omistajaa. Aika pitkälle historiaan ja nykynarratiivien (somen ja mainosten) maailmoihin teksti lukijansa johdattaa. 

Vatsan lisäksi ihmiset kiinnittävät huomiota lähes kaikkiin ruumiinosiin. Varsinkin miesten (nykyisin naistenkin) hauikset ovat alati silmän alla. Muistan nuorena hiukan kadehtineeni setäni, joka oli seppä, vahvoja ranteita. Samoin katselin ihaillen Pamplonassa illalla kaupunkiin saapuvien pyhiinvaeltajien lihaksikkaita pohkeita. Intiimialueiden erityistarkkailu lienee edelleen aiheena tabu, mutta sitä varmaan lähes kaikki tekevät. Normaalille haetaan rajoja, ja poikkeamat vallitsevasta normaalista huomataan.

Median näkökulmasta vatsakeskustelu on hyvä valinta. Se takuuvarmasti kiinnostaa lukijoita aikana, jolloin vain neljäsosa yli 30-vuotiaista on normaalipainoisia (BMI < 25). Harvalla ylipaino johtuu isoista lihaksista, joten isomahaisia on keskuudessamme paljon. Rasva pyrkii varastoitumaan vyötärön (ja/tai lantion) seudulle, kuten em. jutun asiantuntija muistuttaa.

Pelkkään vatsaan tuijottaminen on mielestäni kehon osaoptimointia. Ihminen on kokonaisuus. Kulttuuri ja psyyke määrittelevät vatsakeskustelua, minkä Hesarin kirjoittaja hyvin ymmärtää. Hän tajuaa myös ympäristön vaikutuksen ja yksilön paineen olla hyväksytty yhteisössään. Vatsa kertoo jotain ihmisestä ja ympäristöstä.

Antaa kaikkien vatsojen kukkia, Hesarin juttu antaa ymmärtää. Paitsi tietysti litteän vatsan, joka ajatellaan eräänlaiseksi tuotteeksi. Niin se tietysti nykyään onkin. On skarpattava, jotta maha pysyisi ruodussa. Kauppojen hyllyt notkuvat ympäri vuodenkierron keksejä ja makeiksi jalostettuja hedelmiä. Vähärasvainen (ehkä jopa lihaksikas) keho näyttäytyy kummajaisena - Arnold Swartzeneggerin roolihahmona.

Millainen on "normaali" maha tai paremminkin normaali keho? Mikä meidät lihotti, vai lihottiko mikään? Mihin painoindeksi perustuu?

Hesarin jutun historiallinen vatsaosuus ylsi 1800-luvun yläistönaisten vatsaihanteisiin. "Normaalin" vatsan hakeminen olisi voinut ulottua paljon kauemmas, aina ihmisen esihitoriaan saakka.

Kun artikkelissa puhttiin kulttuurista, olisin halunnut jutun narratiivin (kerronnan) ulottuvan myös ruokaan. Uskallan väittää, että ruoalla on suuri(n) vaikutus vatsoihimme. Sitä paitsi ruoka on kulttuuria. Ja väitän lisäksi, että viimeisen 10 000 vuoden aikana  ruokavaliomme on muuttunut radikaalisti.

Vaikka maanviljelyksen kehittyminen (alkoi siis n. 10 000 vuotta sitten) on pitkältä vaikuttava prosessi, olemme eläneet valtaosan historiastamme (ehkä 2,5 miljoonaa vuotta) metsästäjä-keräilijöinä. Tämä tarkoittaa sitä, että lähievoluutiomme - sitä kautta geenimme - on ollut sopeutumista miljoonien vuosien "normaalista" poikkeavaan syömiseen ja elämiseen yleensä. Näyttää siltä, että sopeutuminen ei pysy ympäristömuutoksen vauhdissa.

Ennen maanviljelyä eläneet ajatellaan usein pieniksi, aliravituiksi ja kirppujen syömiksi olioiksi. Heitäkin varmaan oli. Elämään liittyi paljon arvaamattomia asioita. Nykyään metsästäjä-keräilijät aletaan nähdä (kiitos antropologian) pitkinä ja hyväkuntoisina - niin ja litteävatsaisina. Nykyihminen sen sijaan kuvataan isovatsaisena pöydän ääreen luhistuneena konttorirottana. Menneen ajan romantisoitia? Ei pelkästään, väitän.

Kuva: BioEdge.

Normaali maha?

Normaali maha näyttää alun perin olleen muuttuva (yksilöllisissä rajoissa) käsite. Meitä edelleen ohjaava makeanhimo lihotti syksyisin, mutta talvi karisti mahamakkarat. Karhukin kehittää syksyllä diabeteksen, mutta paranee siitä talven aikana. No, karhu ei ole ihminen, mutta jotain siitä on opittavissa. Vai onko?

THL:n tiastoinnin mukaan lihavien (BMI>30) osuus aikuisväestössä on noussut tasaisesti viimeisen runsaan 40 vuoden aikana. Mukaan "kehitykseen" ovat päässet myös lapset, joista kasvava osa (pojista n. 30% ja tytöistä n. 20%) on ylipainoisia. Jos hyväksytään, että rasva kertyy vyötärölle, meillä on huimasti enemmän isoja vatsoja kuin 70-luvun lopulla. Mikähän oli suomalaisten BMI ja rasvaprosentti ennen teollistumista tai jopa ennen maanviljelyksen läpimurtoa?

Ennen maha oli talvivarasto, nykyään "varastoa" voidaan pitää täynnä vuoden ympäri. Ihmiset (ja eläimet) lihoivat syksyllä, kun makeaa oli mahan täydeltä, ja laihtuivat talven aikana, kun tarjolla oli vain liharuokaa. Senkin saaminen lienee ollut työn takana. Mutta se mitä saatiin, syötiin kuonosta hännän päähän, joten rasvojen ja proteiinien suhde säilyi kohdallaan. Hiilihydraatit pysyivät talvimenussa tosi matalalla. (Mustajoki)

Professori Pertti Mustajoki antaa Hesarissa anteeksi, 60-luvun sosiologeja mukaillen, yksilöille heidän lihomisensa. Sosiogian tieteen näkökulmasta kylmästi katsoen yksilön tahdolla ei ollut oikeastaan mitään merkitystä miltään kannalta.

"Painonhallintaa ei pitäisi sysätä yksittäisten ihmisten harteille. Ylipaino on laajempi ongelma, jonka ratkaisu vaatii yhteiskunnan puuttumista."

Totta on, että valtio voi vaikka verotuksellisesti ohjata ihmisiä syömään oikeaa ruokaa - mitä "oikea" sitten valtiotoimijan mielestä olisikin. Ihmisten kannattaisi myös taloudellisesti ajatellen nauttia energia ja ravinteet parastamme ajattelevan ideaalin mukaisesti. Eikö niin? Mutta tämä juna taisi mennä jo. Suuret elintarvikejätit ja niitä hännystelevät asiantuntijat ja poliitikot pitävät huolta omista intressiryhmistään. Ilmastoaktivisteilla on yritystä, mutta he sortuvat ideologisen lihapannan julistamiseen. Se lisää kahtiajakoa yhteiskunnassa eikä edistä ihmisten tasapainoista ruokavaliota.

Omaan napaan tuijottaminen on ehkä perustellumpaa kuin BMI:n kyttääminen.

Vyötärön ympärysmitta näyttää kasvattavan suosiotaan lihavuuden mittarina. BMI ei anna kelvollista kuvaa esim. lihaksikkaiden ja alavartalolihavien todellisesta lihavuudesta. Rasvan ominaispaino on pienempi kuin lihasmassan, joten väristymää tulee siitäkin. Lisäksi lihas on aineenvaihdunnallisesti aktiivisempaa kuin ns. valkoinen rasva.

Arnold Swatzeneggerin jo mainitsinkin. Eräässä yhteydessä hänen painokseen ilmoitetaan 110 kg ja pituudeksi 188 cm. Uudella BMI-laskurilla Arska tuomitaan "lievän ylipainon" ylärajalle Vanhalla laskurilla hänestä olisi tehty "merkittävästi ylipainoinen". Niin ne laskuritkin kehittyvät ihmisten lihoessa. Mittanauhatestissä Itävallan tammi pärjäsi paremmin. Samaisessa lähteessä kerrottiin Arskan vyötäröksi 86 cm, joka on miespuoliselle hyvä tulos.

Itse suosin vyötärön optimiarvoksi puolta pituudesta. Swartzeneggerin kohdalla tämä tarkoittaisi 94:ää senttiä. Vaikka pituudesta vähennettäisiin isottelevien amerikkalaisten tuuma, jäisi ihannemitaksi melkein 93 cm. Eli reilusti bodari tässä pärjää, vaikka vatsalihakset ovat tavallista suuremmat.

Totta on, että maha paljastaa paljon kokonaishyvinvoinnista. Vatsan seudulla oleva ihonalainen rasva ei ilmeisesti ole niin iso ongelma kuin pinkeä viskeraalinen maha. Sisäelinrasvaa alkaa kertyä, kun rasvasolut ovat jo täynnä eikä uusia soluja kyetä valmistamaan. Myös runsas fruktoosin (hedelmäsokerin) saanti kerryttää viskeraalista rasvaa.

Jäikö jotain kotiin viemisiksi?

Maha edelleen osa ihmisen identiteettiä, kuten moni muukin kehonosa. Iso maha saattaa vieläkin tehdä miehestä (ei kuitenkaan juoksu-urheilijasta) uskottavan. Treenattu äijä voinee leveillä hartioillaan kompensoida ohutta vyötäröään. Naisilla on edelleen omat tapansa toimia ulkoasunsa suhteen. Jokainen kulttuuri ja aikakausi (ehkä tahtomattaan) kuitenkin määrittelee niin moraaliset kuin ulkonäköön liittyvät ihanteensa.

Vaikuttaa siltä, että pyöreävatsaiset otetaan yhä paremmin osaksi yhteiskunnallista "kuvastoa". Vatsa on moniulotteinen asia. Pulleat masut voittavat salonkikelpoisuuden, koska ne lisääntyvät vääjäämättömästi. Se millaista ruokaa meille tyrkytetään ja miten lopulta hyväksymme sen osaksi normaalia ruokavaliota, takaa masujen glorian.

Kyse ei ehkä olekaan täydellistä ravintopyramidista, vaan siitä, miten ihmiset voisivat tehdä parannuksia omaan omaan hyvinvointiinsa - ja sitä kautta keskivartaloihinsa. Voi olla, että ihanteita tarvitaan, mutta täydellisen vatsan määritelmää ei tarvita. Kannattaa luopua terveyttä huonontavista asioista ja lisätä sitä parantavia valintoja. Sokerin (ja nopeasti sokeristuvien hiilihydraattien) ja rasvan yhdistelmistä kannattaa luopua ensimmäiseksi. Vatsa ja koko keho kiittää.

Massat rakentuvat yksilöistä.

Erilaisten intressiryhmien mahasodassa yksilön valinnat nousevat tärkeiksi. Tietynlaiseen syömiseen, liikkumiseen ja eettisyyteen kannustetaan eilaisin painotuksin. Näissä tarinoista löydän usein pyrkimyksen massojen hallintaan. Harvoin keskustellaan siitä, mikä olisi juuri minulle hyväksi.

Ecce homo - katso ihmistä - kirjoitettiin aikanaan Pontius Pilatuksen suuhun. Katso mahaasi ja tunne mahasi, toimisi sanaleikkinä nykyihmiselle. Iso maha on terveysriski, mutta taustalla lymyää jokin juurisyy muhkeaan masuun. Todellisuudessa meidän olisi syytä katsoa ja kuunnella edelleen itseämme kokonaisena ihmisenä. Mikä vähentää ja mikä lisää hyvinvointiani. Niiden löytämiseksi kannattaa tarkkailla isoa kuvaa, ei vain vatsaa. "Isoon kuvaan" kuuluvat myös erilaiset suositukset, joilla yritetään ohjailla massoja. Monet niistä toki hyötyvät mutta eivät kaikki.

Ruokavalion suositusten mukainen "keventäminen" ei aina kevennä oloa eikä pienennä vatsaa. Maha täyttyy melkein millä tahansa tunniksi tai pariksi, mutta sitten todellinen kylläisyysvaikutus punnitaan.

Kirjoittajan lautasmalleja:

Sokeri - savuava ase?

Edellisen Aikaveivi-kirjoituksen (josta tosin on pari vuotta) aiheena oli diabetes. Sokerista olen kirjoitellut myös täällä Kuntoveivin puolella. Päätin jatkaa samalla linjalla, koska aihe vaikuttaa edelleen ajankohtaiselta. 

Innoittajana toimi tällä kertaa uutisointi siitä, että syöpää voitaisiin hoitaa ruokavaliolla - tulevaisuudessa. Olen vakuuttunut siitä, että sillä, mitä syömme, on suuri vaikutus terveyteemme. Tutkijat etsivät kiihkeästi "savuavaa asetta" tai aseita, jotka voisivat ratkaista niin syövän kuin muidenkin (länsimaisten) kroonisten tautien aiheuttajan.

Valitettavasti tämän Hesarin uutisen sisältö aiheutti minulle ainakin lievän pettymyksen. Nykytutkimus ja -teknologia tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia lähestyä myös ravintoon liittyviä ongelmia. Savuavia ja vähintään lämpöisiä aseita voi löytää melkein joka nurkasta, kun innokkaasti etsii. Etsijöillä on tehokaita mikroskooppeja mutta kehno kokonaiskuva, ajattelen.

Kolme ihmistä tutkii elefanttia pilkkopimeässä. Yksi keskittyy kärsään. Hänen mielestään elefantti on pitkä ja notkea. Toinen, jolla on tutkittavana häntä, sanoo, että eläin on pieni ja heiluu ympäriinsä. Kolmas tarkastelee korvaa. Hänen mielestään elefantti on kuin suuri ja nakainen kaalinlehti. Kaikki ovat sekä oikeassa että väärässä, koska ovat "zoomanneet" tarkastelunsa liian lähelle.

Tutkijat ovat hoksanneet, että aminohappo nimeltään aspargiini voisi olla syypää syövän leviämiseen. Uutisessa suomalainen tutkija pelaa löytämällään "aseella" venäläistä rulettia puraisemalla parsaa, joka sisältää mainittua aminohappoa. Ei hätää, hän tuntuu viestivän, aseesta saattaa olla myös hyötyä. Parsassa ja monessa muussa aspargiinia sisältävässä ruoka-aineessa on runsaasti ravinteita, joita tarvitsemme.

Vaikuttaa siltä, että tällainen yhden orgaanisen yhdisteen välttely olisi mielekästä vasta sitten, kun sairaus on diagnosoitu. Mitään ennaltaehkäisevää merkitystä sillä tuskin olisi. Elämä menisi vaikeaksi, ja sairastuisimme ehkä johonkin muuhun tautiin. Sen ymmärtää tutkijakin vähätellessään aspargiinin uhkaa - tämä tieto ei ratkaise syöpäepidemiaa.

Wikipedia kertoo maallikolle syöpäsolusta: se jakautuu hallitsemattomasti, se leviää ja sitä voi pitää kuolemattomana. Se on tavallaan eliön elinkaaren mittainen ikiliikkuja, joka saa voimansa geneettisistä mutaatioista. 

Sitä Wikipedia ei kerro, että syöpäsolulla on melko tehoton energiajärjestelmä. Päin vastoin kuin tavalliset solut, se käyttää heikosti happea. Tämän huomasi Nobel-palkittu Otto Warburg (ei tietääkseni ollut tekemisissä autoteollisuuden kanssa) jo vuonna 1931. Syöpäsolut saavat energiansa anaerobisesta sokerin käymisestä, eivät aerobisesta (hapekkaasta) prosessista kuten tavalliset solut. Siinä voisi olla syövän heikkous?

Entäpä, jos se "savuava ase" olisikin sokeri, kuten tiedejournalisti Gary Taubes kirjassaan The Case Against Sugar  (voisi kääntää vaikka Sokeria vastaan) väittää? Kaikki sen jäljet johtavat Taubesin mukaan aineenvaihduntaan, sylttytehtaalle, josta länsimaiset krooniset sairaudet (syöpä mukaan lukien) näyttävät juontuvan. Lisäksi nämä sairaudet ovat lisääntyneet yhtä jalkaa sokerin kulutuksen kanssa.

Sokeria pidetään yleisesti energiana muiden energialähteiden joukossa. Se sisältää ainoastaan "tyhjiä kaloreita", kuten monet ravintotieteilijät sokeria luonnehtivat. Tämä tarkoittaa, ettei sokerissa ole energian lisäksi ravintoaineita, joita ihminen tarvitsisi voidakseen hyvin. Sitä voi syödä, kun pitää kokonaiskalorit kurissa ja huolehtii mikroravinteista (vitamiineista ja hivenaineista).

David Ludwig, yksi aikamme merkittävimmistä sokeritutkijoista, kyseenalaistaa kirjassaan Always Hungry ajatuksen tyhjistä kaloreista. Erilaiset ravintoaineet vaikuttavat hormooneihin ja aineenvaihduntaan eri tavoin, hän väittää. Esimerkiksi insuliini-hormonin merkittävä tehtävä on kuljettaa sokeria verestä lihaksiin ja aivoihin poltettavaksi energiaksi sekä varastoon maksaan ja rasvakudokseen. Sokerin ja elimistössä (nopeasti) sokeristuvien ravinteiden popsiminen nostaa insuliinin tuotantoa.

Jatketaan vertauksilla. Jos otat kaksi ruohonsiementä, joista yhden heität keväällä kuivaan hiekkaan ja toisen multamaahan, niin todennäköisesti viimeistään syksyllä huomaat, että vain toinen kasvaa hyvin. Vaikuttaa siltä, että näin on (syöpä)solujenkin laita - kasvuympäristö ratkaisee. 

Diabetes, lihavuus, dementia ja syöpä kehittyvät usein ajassa, hiljalleen ja monesti huomaamatta, väittävät asiaa tutkineet. Olipa paukkurauta kenen käsissä hyvänsä, on sen savu hälvennyt, kun vahingot selviävät. Tämä tekee syyllisen etsimisestä vaikeaa.

Sokeri- ja elintarviketeollisuudelle aikaviive on osoittautunut tuplajättipotiksi. Kun savuavaa asetta ei löydy, voidaan tuottaa erilaisia kilpailevia olettamuksia epäillyistä. Tätä he ovat Taubesin mukaan tehneetkin. Tällä hetkellä kärjessä taitaa olla "epäily", että ihminen itse aiheuttaa krooniset sairautensa. Lihavat eivät liiku tarpeeksi ja syövät liikaa, minkä seurauksena sitten sairastuvat.

Syyllistämisteoria vaikuttaa tehokkaalta. Vastuu siirretään tuottajilta kuluttajille: mitäs syötte liikaa ja liikutte liian vähän.

Sokerin vaikutusten selvittäminen ei ehkä herätä tutkijoiden intohimoja – varsinkin jos rahoitus tulee sokeriteollisuudelta. Jokainen voi kuitenkin halutessaan vähentää sokerin ja nopeasti sokeroituvien ruokien kulutusta. Mahdollisen ”tyhjistä kaloreista” syntyneen energiavajeen voi täyttää hyvillä rasvoilla ja ravinteikkailla kasviksilla. Ruoka on viesti, ei pelkästään energiaa, koko organismille – niin hyvässä kuin pahassakin.

Makeaa elämää

Ihmisillä on makeannälkä

Vaimoni leipoi syntymäpäivänsä kunniaksi täytekakun. Osallistuin kuuliaisesti kerman vatkaamiseen. Sokerileipureita näkee harvoin keittiössämme. Olisi pitänyt ottaa valokuva.

Katsoin myös velvollisuudekseni osallistua synttärikakun syömiseen. Sokeri maistui voimakkaalta, vaikkei kakku ollut kovin makeaa, minua valistettiin. Suuni kuitenkin aisti lähinnä sokerin, mikä ei tuntunut mukavalta. Silti hetken päästä teki mieli ottaa lisää - ja otinkin. Mikä ytelälle maistuvasta (en keksinyt parempaa ilmausta) tekee himottavaa? Luulen, että mieliteon aiheutti sokeri, jota muinaiset vaistoni käskevät hamstraamaan yltäkylläisyydestä huolimatta.

"Sokerina pohjalla", "makeaa elämää", "suu makeaksi", kuvaavat viehtymystä aineeseen, joka rantautui Suomeen muutamia satoja vuosia sitten. Tavallisen kansan suuhun se päätyi paljon myöhemmin. Suomeen kehittyi viime vuosisadan alkupuoliskolla "sokerijuurikaskuntia", joita kaiketi on edelleen jossain Lounais-Suomessa.

Nykyinen ravintokeskustelu velloo sokerin, kasvisruokavalion ja lihavastaisuuden sekametelisopassa. Olen itsekin vispannut puheissani tätä soppaa. Jotkut ovat saattaneet vetää laskiaispullansa väärään kurkkuun, mutta aion riskeistä huolimatta jatkaa jorinoitani. Tästä jutusta voi jäädä suu ja sormet tahmeiksi.

Sokereita on monenlaisia ja "rakkaalla lapsella on monta nimeä", jos sanonnoilla jatketaan. Minulle riittää jako sakkaroosiin ja fruktoosiin eli ruoko- ja hedelmäsokeriin. Sakkaroosia saadaan sokeriruo'osta tai sokerijuurikkaasta. Sekä sakkaroosi että fruktoosi luokitellaan imeytyviksi hiilihydraateiksi. Niissä ei ole kuituja.

Huomasin, että synttärisankari lisäsi kakkutaikinaan valkoista sokeria. Samoin vatkaamani kerma (jossa on itsessään laktoosia eli maitosokeria) piti tuunata samalla sokerilla. Kyseessä oli varmaankin kide- tai hienosokeri, jota käytetään yleisesti leipomisessa.  Se on ehkä valmistettu suomalaisesta sokerijuurikkaasta, mikä on periaatteessa hyvä asia. Vapaakauppasopimus jonkun sokeriruokoalueen kanssa voisi lopettaa Suomen sokerijuurikasviljelyn. Hyvä vai paha?

Sakkaroosi on yleensä sitä pahaksi leimattua "lisättyä sokeria", joka muiden hiilihydraattien tapaan muutetaan glukoosiksi verenkiertoon - tosin vain puoliksi. Sakkaroosi pilkkoutuu elimistössä myös fruktoosiksi, mikä on mielenkiintoista tämän jutun kannalta. Elimistö tosin osaa valmistaa glukoosia tarpeisiinsa rasvasta ja proteiinista, jos hiilihydraatteja ei ole tarjolla.

Kakkuun tuli myös mansikoita, jotka sisältävät fruktoosia mutta myös glukoosia ja sakkaroosia (joka siis pilkkoutuu glukoosiksi ja fruktoosiksi). Mansikat sinänsä ovat minulle mieluisia alhaisen hiilaripitoisuutensa vuoksi.

Frukstoosia eli hedelmäsokeria pidetään"luontaisena sokerina" eli hyvänä sellaisena, kun sitä nautitaan hedelmiä syömällä. Joissakin hedelmissä fruktoosia on melko runsaasti (banaani), toisissa vähän (avokado). Nestemmäisenä myös fruktoosi muuttuu pahikseksi. Kyse lienee glygeemisestä indeksistä eli GI:stä, joka on mehuilla korkea. Sokeri on nesteessä nopeasti imeytyvässä muodossa. Kuten jo pariin otteseen totesin, elimistö saa fruktoosia myös sakkaroosista.

Hyvästä maineestaan huolimatta hedelmäsokeri on kiero veitikka. Se osaa oikaista suoraan maksaan pilkottavaksi. Muistutan taas, että tavallisesta sokerista pilkkoutuu noin puolet fruktoosiksi eikä vain glukoosiksi, jota elimistö näyttää sietävän paremmin. Glukoosi varastoituu maksaan ja lihaksiin "rakettipolttoaineeksi", jos täydennystarvetta on. Ylimääräinen fruktoosi varastoituu rasvana maksaan, minkä seurauksena  kehittyy "alkoholista riippumaton rasvamaksa", viskeraalista rasvaa ja lopulta insuliiniresistanssi. Sen sijaan liika glukoosi varastoidaan "rehellisesti" rasvaksi ympäri kehoa.

Sokerille maisuvaa kakkua teki siis mieli ottaa lisää. Santsaamisen jälkeen pääsin pälkähästä poistumalla pöydästä vaikka se saattoi loukata päivänsankaria. Muutkin tajusivat tilanteen, ja sokeripommi eliminoitiin jääkaappiin. Jostain syystä elimistöni (aivoni?) alkoivat himoita kakkua, vaikka makuaistini kertoi aivan muuta.

Sokeri (varsinkin fruktoosi) on addiktoivaa, väittää tutkimus. Se vaikuttaa aivoissa kuin kokaiini, mutta sokeri voi olla sitäkin palkitsevampaa. "Sokeri on lasten alkoholia", sanoo pulestaan Robert Lustig, endokrinologian professori Kalifornian yliopistosta. Varsinkin lasten kannalta sokerin houkuttavuus voi olla kohtalokasta, koska he eivät ymmärrä sen vaikutuksia. Tilanne on vanhempien kannalta vaikea, koska sokerituotteita on tarjolla lähes kaikkialla.

Sokeri on tyhjiä kaloreita. Onko? Sokeri on hiilihydraattia, mutta erilaista kuin vaikkapa riisi. Suurimman eron telee sokerin fruktoosi. Riisissä ei ole juurikaan fruktoosia vaan glukoosia, jota elimistö käyttää eri tavalla kuin fruktoosia, niin kuin ehkä muistamme. Maksa ei pilko sakkaroosin fruktoosia glukoosiksi, koska elimistö (lihakset ja maksa) on jo täynnä sakkaroosin glukoosia. Maksalla ei ole muuta keinoa päästä eroon hedelmäsokerista kuin tehdä siitä rasvaa omiin soluihinsa. Lautasellinen riisiä ei siis ole yhtä lihottavaa kuin lautasellinen sokeria, vaan ehkä kymmeniä kertoja pahempaa.

Onko sokeri myrkyllistä? On olemassa ainakin kahdenlaisia myrkkyjä: niitä, joiden vaikutukset näkyvät pieninäkin pitoisuuksina välittömästi ja niitä, joiden myrkkyvaikutukset realisoituvat ajan myötä. Suhteellisen pieni annos syanidia tappaa nopeasti, mutta muutama savuke ei yleensä johda välittömään kuolemaan. Tupakan myrkkyvaikutukset ilmenevät usein vasta vuosien päästä. Samoin on sokerin laita: haitat huomataan vasta pitkän käyttämisen jälkeen. Kaikki eivät sairastu sittenkään.

New York Timesin artikkelissa pohditaan sokerin myrkyllisyyttä, ja siinä päädytään hieman toisenlaiseen käsitykseen kuin professori Mikael Fogelholm Hesarissa. Artikkelin on kirjoittanut Gary Taubes, tiedejournalisti ja ravinnosta useita teoksia julkaissut tutkija. Jutussa todetaan, että sokeri pilkkoutuu elimistössä nopeammin kuin vaikkapa peruna tai leipä. Tämä aiheuttaa ongelmia, joita nimitetään kansantaudeiksi. Sokeri on saanut palstatilaa myös The Guardian -lehdessä, josta englantia taitavat voivat ihmetellä ulkomaista sokerikeskustelua.

Sokerina pohjalla: Sokerinkulutuksen muutokset näkyvät tilastoissa vasta vuosien päästä, koska lihavuus on monen tekijän summa. Samasta syystä tupakan kulutus ja keuhkosyöpätilastot seuraavat toisiaan viiveellä. Vaikka suomalaiset käyttävät nykyisin vähän sokeria muihin eurooppalaisiin verrattuna, se ei vielä näy lihavuustilastoissa.


Makeisveron poistaminen ei miellyttänyt minua, ja kannatan sokeriveroa, vaikka kannatan myös ihmisten omaa vastuuta. Monet ovat hyviä keksimään syitä viettää "makeaa elämää", vaikka tietävät mahdolliset seuraukset. Toisaalta hyvinvointivaltiossa maksamme kaikki yhdessä kustannuksia, joita sokerin liikakäyttö aiheuttaa. 

Kuntoduunariksi kuntoa veivaamaan

Joutilaalla jotain teettää, sanottiin aikoinaan kotipuolessa. Taisin tuntea itseni riittävän joutilaaksi, koska päätin lähteä opiskelemaan. Kyseessä on personal trainer -koulutus Trainer4you-mallin mukaisesti. Opintoja on jo hiukan takana, mutta paljon edessä. Suunnitelman mukaan PT:n paperit ovat kädessä toukokuussa 2017. Katsotaan, kuinka äijän käy.

Huomasin olevani koulutusporukan nestori, mikä ei ollut yllätys. Eräs vieraileva tähti Tampereen-ryhmästä pystyi hetken horjuttamaan asemaani vanhimpana mutta ei suistamaan paikoiltaan. Kokemuksesta on selvästi hyötyä opiskellessa, mutta on siitä myös haittaa. Kaikkea pitää kysenalaistaa, ainakin mielessään, mutta myös ääneen. Kritiikkiä pitäisi osata käyttää kohtuullisesti, sillä opetusprosessi voi kärsiä sivupoluista. Koetan kuunnella kahdella korvalla ja puhua vain yhdellä suulla.

Piti sitten lähteä pilaamaan hyvä harrastus, ajattelin ja sanoin ääneenkin. Miksi? Ehkä tähän innoittivat samantyyppiset asiat kuin brittiläistä Joe Bartleyta työnhakuun: pelastua "tylsyyteen kuolemiselta". No, ehkä tylsyys tai ainakin siihen kuoleminen ovat liioittelua. Tarkoituksen löytäminen eläkeläisen arkeen kuvannee kuitenkin motivaatiotani hyvin. 

Punttien kanssa olen veivannut ison osan elämääni - 14-15-vuotiaasta saakka. Treenivuosia on siis kertynyt jo yli 40. Kaikki niistä eivät ole olleet yhtä intensiivisiä, mutta ilmiön äärellä harrastus on minut pitänyt. Merkityksellistä treenaaminen on aina ollut minulle. Kuntokin on pysynyt aivan kohtuullisena, minkä olen saanut havaita muun muassa koulutustreeneissä itseäni puolta nuorempien kanssa.

Merkitys ei ole sama asia kuin tarkoitus

Joutilaisuus on merkityksellistä, mutta...

Viktor E. Frankl, joka tuli kuuluisaksi keskitysleirikokemuksistaan ja logoterapian isänä, erotteli merkityksen ja tarkoituksen käsiteet toisistaan. Tarkoitus syntyy siis siitä, että ihminen kokee olevansa arvokas kokonaisuudelle, maailmalle itsenä ulkopuolella. Frankl'n pointti lienee siinä, mitä ihminen voi antaa itsestään, omasta erityisyydestään, maailmalle. Tärkeämpää on kokea antavansa muille kuin odottaa saavansa jotain heiltä.

Minun tapauksessani PT-koulutus tarkoittaa "sulan hankkimista hattuun", jotta voin asianmukaisesti jakaa osaamistani ja kokemustani ihmisille, jotka haluavat kehittää kuntoaan, terveyttään, voimiaan yms. Erityisen kiinnostavina pidän pidän itseni kaltaisia jo elämää kokeneita ihmisiä, joita kiinnostaa omasta kokonaiskunnosta huolehtiminen. Kaikki eivät kykene aloittamaan ilman tukea. Lisäksi kunnon ylläpitäminen saattaa olla vaikeaa ilman kanssakulkijaa.

Myös ympäröivä todellisuus näyttää, missä tulevan personal trainerin haasteet ja tarkoitus muhii. "Voimaharjoittelu on tehokkain keino säilyttää toimintakyky vanhalla iällä", otsikoi Helsingin Sanomat 14.12.2016 Tiede-sivuillaan. Jutussa viitataan meneillään olevaan yhteiseurooppalaiseen SPRINTT-tutkimukseen, jossa koetetaan löytää konsteja hoitaa "vanhuuden hauraus-raihnausoireyhtymää eli gerasteniaa". Kuinka ollakaan, voimaharjoittelu on keskiössä hoitokeinoja etsittäessä.

Kuntoa veivaamaan

PT-koulutukseen kuuluu harjoitteleminen oikeilla asiakkailla. Olen hiukan etupainotteisesti kysellyt vapaaehtoisia valmennettavia. Muutaman kanssa on jo aloiteltukin. Tuloksista ei vielä voi puhua juuri mitään. Jotain sentää kuvittelen jo itse oppineeni.

Eräs ammattivalmentaja totesi, että valmentajan tärkein tehtävä on sopivasti hillitä urheilijan intoa harjoitella. Tämä lienee totta niissä piireissä, joissa urheiluvalmentajat työskentelevät. Tavallisen ihmisen elämässä liikunta on vain yksi asia, joka kilpailee paikastaan ajan niukkuuden keskellä. Myös kynnys lähteä kuntosalille tai edes kotitreeniin on korkea. "Enhän minä enää tällä iällä", "eiköhän se nuorena liikkuminen riitä" tai "siihen menee liikaa aikaa" kuvaavat ihmisen arkiajattelua. Joillakin kannattajakaulaliina roikkuu poronsarvissa takkahuoneessa. Joskus on ehkä potkittu palloa. Nyt kaulaliina yltää juuri ja juuri vyötärön ympäri.

Sopivassa mielentilassa luvataan enemmän kuin halutaan sitoutua.

Kunto on monipolvinen asia. Kyse ei ole pelkästään hikitreenistä eikä edes oikeasta ravinnosta, jotka ovat, totta kai, tärkeitä tulosten saavuttamiseksi. Kuitenkin motivaation säilyttäminen ja tavoitteen jatkuva kirkastaminen työllistävät valmentajaa eniten, ajattelen. Personal trainer näyttäytyy ninulle kuntoduunarina, joka jaksaa kerrasta toiseen veivata ratkaisuja asiakkaan haasteisiin. Erityisen tärkeänä pidän niiden kynnysten madaltamista, jotka estävät ihmistä hoitamasta kuntoaan.

Esteistä suurimmat ovat itserakennettuja.

Blogiksi blogien joukkoon

Kuntoveivi-blogi on osa veivi-loppuisten blogien perhettä. Aikaveivi ja Matkaveivi ovat olleet "veivaamatta" kauan. Veivattavaa olisi kyllä löytynyt, mutta ajatukset harhailevat uusilla poluilla. Yksi niistä on personal trainer -polku, jota aion kartoittaa tässä blogissa.

Kuntoduunari-nimestä olen kiitollisuudenvelassa Turpaduunari Christer Sundqvistille ja työyhteisövalmentaja Olli Jalamolle, jonka kanssa pohdimme duunarivalmentajuutta jo vuosia sitten.