Rautakankia vääntämässä

Nykyään piirrellään (taas) rajoja vahvoin vedoin. Tajusin omat rajani, kun taivuttelin selkääni nuorten ja notkeiden kanssa.

Olen suhtautunut myötämielisesti kaukaa idästä tulleisiin liikuntamuotoihin (jos tällainen nimitys sallitaan), kuten budolajeihin ja meditaatioon. Harrastin aikidoa ja iaidoa sekä taijin yang-tyyliä  - kymmeniä vuosia sitten. Istua möllötin zazen-asennossa välillä viikoittain, vaikka etusäärtä poltteli vietävästi. Samaan aikaan olen kuitenkin vältellyt joogaa, vaikka houkuttelijoita lajiin on riittänyt. Kehoni on liian jäykkä joogaan, olen ajatellut ja hyväksynyt hiljaa perusteluni. Harrastamisen itäraja piirrettiin joogaamisen kohdalle.

"Jumi on voimaa, ja kestojumi kestovoimaa", naureskeltiin aikoinaan uimahallin punttisalilla. Ja kolisteltiin maksimirautoja melkein joka treenissä. Raput kellarisalilta ihmisten ilmoille toimivat palautus- ja venyttelyharjoitteena. Pari päivää meni "päreet kainalossa" ennen kuin jumi alkoi helpottaa. Valmentajat näyttivät myös hyväksyvän jumittamisen osaksi metodejaan: en muista, että venyttelystä olisi kukaan vakavissaan puhunut. Alkuverryttelyyn kuitenkin rohkaistiin, ettei "säretä paikkoja".

Olkapäät ovat akilleenkantapääni. Jäykistä olkanivelistä olen syyttänyt milloin nuoruuden kylmiä treenitiloja milloin nivelten rakennetta. Jäykkäharteisia ovat kaikki suvun miespuoliset olleet -ajattelu lohduttaa mutta myös harmittaa. Olkaongelmat kruunasi ison rintalihaksen osan irtoaminen kiinnityskohdastaan olkalusta yksitoista vuotta sitten. Aluksi vammaa hoidettiin kiertäjäkalvosimen repeämänä. Myöhemmin lohdutin itseäni vitsailemalla lääkärille, että olkanivel on nyt liikkuvampi kuin ennen tapaturmaa. Ortopedi ei ollut halukas  operoimaan virhediagnoosin vanhentamaa vaivaa, joten jäin "tällaiseksi".

Toisaalta voin (puuta koputtaen) sanoa, että selkä on ollut minulle armollinen - kaikessa jäykkyydessään. Ainoastan kerran erään thaimaalaisen hotellin kuntosalin rimpulalaitteilla onnistuin "nitkauttamaan" selkääni. Pumppailin sitä kuntoon muutaman viikon ajan. En muistaakseni käyttänyt edes tulehduskipulääkkeitä hoidon tukena.

Puolitoista vuotta sitten operoitiin sydämeni syntymävikaa. Varpaat eivät enää yltäneet lattiaan, kun uskalsin taivuttaa selinmakuulla jalkoja pään yli viime keväänä. Eivät ne tavoita alustaa vieläkään. Olisi esteenä edes maha, jota syyttää. Vatsasta osaisin ja luultavasti kykenisin pääsemään eroon. Rautakangen taivuttaminen sen sijaan epäilyttää.

Kuinka rautakanki väännetään? "Kellarisalivuosina rautatanko saatiin mutkalle tempulla: tanko vasempaan käteen, käsi eteen ja kyynärnivel 90 asteen kulmaan, tanko olkavarren takaa ja oikealla kädellä väännetään alapäästä. Yllättävän tehokas konsti kotitarveputkimiehelle.

Jäykkyys on suurelta osin geneettistä, siis periytyvää, väitetään. Tähän on helppo uskoa, kun muistelee suvun miespuolisia. Vaimon suvusta notkeaselkäisiä miehiä puolestaan löytyy, mikä ihmetytti minua aluksi. Appiukko nappasi sokeripalan hampaillaan jalkojensa välistä yli viisikymppisenä. Siis lattialla istuen ja suorin jaloin. Pystyinkö moiseen edes lapsena? Akrobaattia minusta ei ehkä olisi tullut. Ei tullut sokerinsyöjääkään.

Omalle rautakankiselälleen voi kuitenkin tehdä jotain hyvää. Ei vertailla tuloksia vaan keskitytään omaan suoritukseen. Itse möllötän minuuttikaupalla perskyykyssä ja taivuttelen selkääni jumppapallon päällä. Uusin löytöni on dynaaminen faskiavenyttely, joka ainakin tuntuu hyvältä. Faskioita eli sidekudoksia (lihaskalvoja) manipulodaan myös passiivisesti hoitolaitoksissa. Faskiarauta hoitovälineenä rinnastuu mielessäni hammaslääkärin poraan.

 Näillä kalvoilla on tärkeä koossapitävä rooli ihmiskehossa. Ei olisi mukavaa, jos naama löytyisi aamulla kainalosta. Myös lihakset pysyvät faskian ansiosta tunnistettavassa muodossa. Toisaalta faskia ilmeisesti menettää elastisuutaan ja kuivuu iän myötä, mikä aiheuttaa kehon jäykistymistä. Kannattaa siis joogata tai ainakin venytellä - ja juoda riittävästi vettä.

Aina löytyy tilaisuus venyttelyyn.

"Vapaaherrallakin" on usein kiire, eikä aika riitä kaiken "hyvän" tekemiseen. Jos opiskelee, ulkoilee, treenaa, venyttelee, syö, hoitaa ihmissuhteita ja omaa mieltään, kuten opastetaan, ei aika tunnu riittävän. Asioita täytyy yhdistellä. Kengännauhoja solmiessa voi venyttää takareittä ja pakaraa. Olen jo rutinoitunut harjaamaan hampaani yhdellä jalalla seisten, joten täytynee keksiä jotain uutta. Konttaaminen ja karhukävely sisäliikkumisessa tekevät tuloaan - kiitos lastenlasten.

Minusta näyttää vähitellen kehkeytyvän eräänlainen arkijoogaaja. Rautakanki vääntyy melkein huomaamatta tavallisissa askareissa ilman jumppapalloa. Huomaan innostuvani jopa kadonneiden tavaroiden etsimisestä, kunhan saan etsiä niitä mahdollisimman hankalista paikoista: sängyn alta tai terassilautojen välistä. Myös kurkottelua saa tällaisena hukkapätkänä treenata yllin kyllin.