Yhden totuuden alustus

Minua pyydettiin valmentajaksi työhyvinvointitilaisuuteen.  Pitäisi puhua ravinnosta ja liikunnasta. Valmentajalta odotettiin päivän alkuun eräänlaista yhden totuuden alustusta, esittäisin kiistattoman ja tutkitun tositiedon, jonka varaan valmennuspäivä rakentuisi. Valmennettaville jäisi hyvin vähän, jos ollenkaan, argumentteja kiistää päivän tarkoitus: terve elämä ja työssä jaksaminen.

Suomi on niin pieni maa, ettei sinne sovi kuin yksi totuus kerrallaan, sanotaan. Kritiikille ja yksilöllisyydelle jää hyvin vähän tilaa. Olemme kuitenkin niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin erilaisia, yksilöitä eri tilanteissa. Se ruoka, mikä sopii isolle osalle suomalaisia, saattaa olla jonkun geenin vuoksi toiselle vahingollista. Yleinen totuus talloo vähemmistöjä. Myös tämä käsitys Suomesta yhden totuuden maana sortaa yksilöitä. Täällä on monia totuuksia, mutta ”päivystävä dosentti” määrittelee ne ”yksittäistapauksiksi”, joihin ei kannata tuhlata ruutia.

Haikaratkaan eivät voi astua kahta kertaa samaan virtaan.

Pyyntö sai minut mietteliääksi. Yhden totuuden ahdistus.  Ensin tuli mieleen Platonin yritys määritellä yksi totuus tiedosta. Theaitetos -dialogissaan hän päätyy tulokseen, joka suomeksi on usein kirjattu näin: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä määritelmä oli tulos Platonin kritiikistä mm. Herakleitoksen ajattelua kohtaan, joka johti Platonin mukaan kaiken suhteellistumiseen (”kaikki virtaa” - niin aika kuin tieto ja totuuskin).  Platonille ei riittänyt tiedon perusteluiksi havainto eikä tosi uskomus vaan tarvittiin lisäksi hyvä perustelu (järki, logos). Millainen on perustelu, joka tyydyttäisi Platonia? Mikä olisi se alustus, jossa kertoisin yhden totuuden, joka oikeuttaisi sanomani? Ehkä sellaisiksi kelpaisivat Valtion ravitsemusneuvottelukunnan suositukset ja UKK-instituutin liikuntapiirakka.

Onneksi Platon rinnastaa samaisessa Theaitetos -dialogissaan itsensä kätilöön, joka ainoastaan auttaa ihmisiä ”synnyttämään” selkeitä ajatuksia.  Platonin Sokrates ei itse tiedä vastauksia eikä kykene opettamaan mitään kenellekään. Hän voi ainoastaan näyttää prosessin, joka parhaimmillaan johtaa oivallukseen ja ymmärrykseen sekä niiden kautta tietoon. Ideamaailma kohtaa reaalimaailman.

Vapauttavaa! Minulla on hyvinvoinnista havaintoja, tosia uskomuksia ja jopa hyvin perusteltuja tosia uskomuksia, mutta niiden sisältämä tieto on minun tietoani, ei asiakkaiden. Jokaisen ihmisen on lopulta kyettävä perustelemaan uskomuksensa riittävän hyvin, jotta ne kelpaisivat tiedoksi. Pakko myöntää, että ihmiset toimivat ja ”tietävät” asioita hyvin erilaisten perustelujen varassa. Maailma ei ole platonisen ideaalinen, ei ollut ennen ajanlaskun alkua eikä ole nytkään. Joudumme edelleen harhailemaan hämärässä, emmekä useinkaan tunnista totuutta vaikka törmäisimme sellaiseen.

Parasta, mitä valmentajana voinen tarjota, on kätilöinti. Tällä tarkoitan em. prosessia, joka voi johtaa joko uskomusten ja havaintojen (kokemusten) hylkäämiseen tai jalostumiseen tiedoksi. Päädyn siis antamaan mahdollisuuden dialogiin ja edistämään ihmisten ajattelua niin, että se lopulta konkretisoituu parempana hyvinvointina. Ajatus, jonka ihminen synnyttää itsestään, on mielestäni arvokkaampaa ja kestävämpää kuin ”yhden totuuden alustus”.

Makeaa elämää

Ihmisillä on makeannälkä

Vaimoni leipoi syntymäpäivänsä kunniaksi täytekakun. Osallistuin kuuliaisesti kerman vatkaamiseen. Sokerileipureita näkee harvoin keittiössämme. Olisi pitänyt ottaa valokuva.

Katsoin myös velvollisuudekseni osallistua synttärikakun syömiseen. Sokeri maistui voimakkaalta, vaikkei kakku ollut kovin makeaa, minua valistettiin. Suuni kuitenkin aisti lähinnä sokerin, mikä ei tuntunut mukavalta. Silti hetken päästä teki mieli ottaa lisää - ja otinkin. Mikä ytelälle maistuvasta (en keksinyt parempaa ilmausta) tekee himottavaa? Luulen, että mieliteon aiheutti sokeri, jota muinaiset vaistoni käskevät hamstraamaan yltäkylläisyydestä huolimatta.

"Sokerina pohjalla", "makeaa elämää", "suu makeaksi", kuvaavat viehtymystä aineeseen, joka rantautui Suomeen muutamia satoja vuosia sitten. Tavallisen kansan suuhun se päätyi paljon myöhemmin. Suomeen kehittyi viime vuosisadan alkupuoliskolla "sokerijuurikaskuntia", joita kaiketi on edelleen jossain Lounais-Suomessa.

Nykyinen ravintokeskustelu velloo sokerin, kasvisruokavalion ja lihavastaisuuden sekametelisopassa. Olen itsekin vispannut puheissani tätä soppaa. Jotkut ovat saattaneet vetää laskiaispullansa väärään kurkkuun, mutta aion riskeistä huolimatta jatkaa jorinoitani. Tästä jutusta voi jäädä suu ja sormet tahmeiksi.

Sokereita on monenlaisia ja "rakkaalla lapsella on monta nimeä", jos sanonnoilla jatketaan. Minulle riittää jako sakkaroosiin ja fruktoosiin eli ruoko- ja hedelmäsokeriin. Sakkaroosia saadaan sokeriruo'osta tai sokerijuurikkaasta. Sekä sakkaroosi että fruktoosi luokitellaan imeytyviksi hiilihydraateiksi. Niissä ei ole kuituja.

Huomasin, että synttärisankari lisäsi kakkutaikinaan valkoista sokeria. Samoin vatkaamani kerma (jossa on itsessään laktoosia eli maitosokeria) piti tuunata samalla sokerilla. Kyseessä oli varmaankin kide- tai hienosokeri, jota käytetään yleisesti leipomisessa.  Se on ehkä valmistettu suomalaisesta sokerijuurikkaasta, mikä on periaatteessa hyvä asia. Vapaakauppasopimus jonkun sokeriruokoalueen kanssa voisi lopettaa Suomen sokerijuurikasviljelyn. Hyvä vai paha?

Sakkaroosi on yleensä sitä pahaksi leimattua "lisättyä sokeria", joka muiden hiilihydraattien tapaan muutetaan glukoosiksi verenkiertoon - tosin vain puoliksi. Sakkaroosi pilkkoutuu elimistössä myös fruktoosiksi, mikä on mielenkiintoista tämän jutun kannalta. Elimistö tosin osaa valmistaa glukoosia tarpeisiinsa rasvasta ja proteiinista, jos hiilihydraatteja ei ole tarjolla.

Kakkuun tuli myös mansikoita, jotka sisältävät fruktoosia mutta myös glukoosia ja sakkaroosia (joka siis pilkkoutuu glukoosiksi ja fruktoosiksi). Mansikat sinänsä ovat minulle mieluisia alhaisen hiilaripitoisuutensa vuoksi.

Frukstoosia eli hedelmäsokeria pidetään"luontaisena sokerina" eli hyvänä sellaisena, kun sitä nautitaan hedelmiä syömällä. Joissakin hedelmissä fruktoosia on melko runsaasti (banaani), toisissa vähän (avokado). Nestemmäisenä myös fruktoosi muuttuu pahikseksi. Kyse lienee glygeemisestä indeksistä eli GI:stä, joka on mehuilla korkea. Sokeri on nesteessä nopeasti imeytyvässä muodossa. Kuten jo pariin otteseen totesin, elimistö saa fruktoosia myös sakkaroosista.

Hyvästä maineestaan huolimatta hedelmäsokeri on kiero veitikka. Se osaa oikaista suoraan maksaan pilkottavaksi. Muistutan taas, että tavallisesta sokerista pilkkoutuu noin puolet fruktoosiksi eikä vain glukoosiksi, jota elimistö näyttää sietävän paremmin. Glukoosi varastoituu maksaan ja lihaksiin "rakettipolttoaineeksi", jos täydennystarvetta on. Ylimääräinen fruktoosi varastoituu rasvana maksaan, minkä seurauksena  kehittyy "alkoholista riippumaton rasvamaksa", viskeraalista rasvaa ja lopulta insuliiniresistanssi. Sen sijaan liika glukoosi varastoidaan "rehellisesti" rasvaksi ympäri kehoa.

Sokerille maisuvaa kakkua teki siis mieli ottaa lisää. Santsaamisen jälkeen pääsin pälkähästä poistumalla pöydästä vaikka se saattoi loukata päivänsankaria. Muutkin tajusivat tilanteen, ja sokeripommi eliminoitiin jääkaappiin. Jostain syystä elimistöni (aivoni?) alkoivat himoita kakkua, vaikka makuaistini kertoi aivan muuta.

Sokeri (varsinkin fruktoosi) on addiktoivaa, väittää tutkimus. Se vaikuttaa aivoissa kuin kokaiini, mutta sokeri voi olla sitäkin palkitsevampaa. "Sokeri on lasten alkoholia", sanoo pulestaan Robert Lustig, endokrinologian professori Kalifornian yliopistosta. Varsinkin lasten kannalta sokerin houkuttavuus voi olla kohtalokasta, koska he eivät ymmärrä sen vaikutuksia. Tilanne on vanhempien kannalta vaikea, koska sokerituotteita on tarjolla lähes kaikkialla.

Sokeri on tyhjiä kaloreita. Onko? Sokeri on hiilihydraattia, mutta erilaista kuin vaikkapa riisi. Suurimman eron telee sokerin fruktoosi. Riisissä ei ole juurikaan fruktoosia vaan glukoosia, jota elimistö käyttää eri tavalla kuin fruktoosia, niin kuin ehkä muistamme. Maksa ei pilko sakkaroosin fruktoosia glukoosiksi, koska elimistö (lihakset ja maksa) on jo täynnä sakkaroosin glukoosia. Maksalla ei ole muuta keinoa päästä eroon hedelmäsokerista kuin tehdä siitä rasvaa omiin soluihinsa. Lautasellinen riisiä ei siis ole yhtä lihottavaa kuin lautasellinen sokeria, vaan ehkä kymmeniä kertoja pahempaa.

Onko sokeri myrkyllistä? On olemassa ainakin kahdenlaisia myrkkyjä: niitä, joiden vaikutukset näkyvät pieninäkin pitoisuuksina välittömästi ja niitä, joiden myrkkyvaikutukset realisoituvat ajan myötä. Suhteellisen pieni annos syanidia tappaa nopeasti, mutta muutama savuke ei yleensä johda välittömään kuolemaan. Tupakan myrkkyvaikutukset ilmenevät usein vasta vuosien päästä. Samoin on sokerin laita: haitat huomataan vasta pitkän käyttämisen jälkeen. Kaikki eivät sairastu sittenkään.

New York Timesin artikkelissa pohditaan sokerin myrkyllisyyttä, ja siinä päädytään hieman toisenlaiseen käsitykseen kuin professori Mikael Fogelholm Hesarissa. Artikkelin on kirjoittanut Gary Taubes, tiedejournalisti ja ravinnosta useita teoksia julkaissut tutkija. Jutussa todetaan, että sokeri pilkkoutuu elimistössä nopeammin kuin vaikkapa peruna tai leipä. Tämä aiheuttaa ongelmia, joita nimitetään kansantaudeiksi. Sokeri on saanut palstatilaa myös The Guardian -lehdessä, josta englantia taitavat voivat ihmetellä ulkomaista sokerikeskustelua.

Sokerina pohjalla: Sokerinkulutuksen muutokset näkyvät tilastoissa vasta vuosien päästä, koska lihavuus on monen tekijän summa. Samasta syystä tupakan kulutus ja keuhkosyöpätilastot seuraavat toisiaan viiveellä. Vaikka suomalaiset käyttävät nykyisin vähän sokeria muihin eurooppalaisiin verrattuna, se ei vielä näy lihavuustilastoissa.


Makeisveron poistaminen ei miellyttänyt minua, ja kannatan sokeriveroa, vaikka kannatan myös ihmisten omaa vastuuta. Monet ovat hyviä keksimään syitä viettää "makeaa elämää", vaikka tietävät mahdolliset seuraukset. Toisaalta hyvinvointivaltiossa maksamme kaikki yhdessä kustannuksia, joita sokerin liikakäyttö aiheuttaa. 

Rautakankia vääntämässä

Nykyään piirrellään (taas) rajoja vahvoin vedoin. Tajusin omat rajani, kun taivuttelin selkääni nuorten ja notkeiden kanssa.

Olen suhtautunut myötämielisesti kaukaa idästä tulleisiin liikuntamuotoihin (jos tällainen nimitys sallitaan), kuten budolajeihin ja meditaatioon. Harrastin aikidoa ja iaidoa sekä taijin yang-tyyliä  - kymmeniä vuosia sitten. Istua möllötin zazen-asennossa välillä viikoittain, vaikka etusäärtä poltteli vietävästi. Samaan aikaan olen kuitenkin vältellyt joogaa, vaikka houkuttelijoita lajiin on riittänyt. Kehoni on liian jäykkä joogaan, olen ajatellut ja hyväksynyt hiljaa perusteluni. Harrastamisen itäraja piirrettiin joogaamisen kohdalle.

"Jumi on voimaa, ja kestojumi kestovoimaa", naureskeltiin aikoinaan uimahallin punttisalilla. Ja kolisteltiin maksimirautoja melkein joka treenissä. Raput kellarisalilta ihmisten ilmoille toimivat palautus- ja venyttelyharjoitteena. Pari päivää meni "päreet kainalossa" ennen kuin jumi alkoi helpottaa. Valmentajat näyttivät myös hyväksyvän jumittamisen osaksi metodejaan: en muista, että venyttelystä olisi kukaan vakavissaan puhunut. Alkuverryttelyyn kuitenkin rohkaistiin, ettei "säretä paikkoja".

Olkapäät ovat akilleenkantapääni. Jäykistä olkanivelistä olen syyttänyt milloin nuoruuden kylmiä treenitiloja milloin nivelten rakennetta. Jäykkäharteisia ovat kaikki suvun miespuoliset olleet -ajattelu lohduttaa mutta myös harmittaa. Olkaongelmat kruunasi ison rintalihaksen osan irtoaminen kiinnityskohdastaan olkalusta yksitoista vuotta sitten. Aluksi vammaa hoidettiin kiertäjäkalvosimen repeämänä. Myöhemmin lohdutin itseäni vitsailemalla lääkärille, että olkanivel on nyt liikkuvampi kuin ennen tapaturmaa. Ortopedi ei ollut halukas  operoimaan virhediagnoosin vanhentamaa vaivaa, joten jäin "tällaiseksi".

Toisaalta voin (puuta koputtaen) sanoa, että selkä on ollut minulle armollinen - kaikessa jäykkyydessään. Ainoastan kerran erään thaimaalaisen hotellin kuntosalin rimpulalaitteilla onnistuin "nitkauttamaan" selkääni. Pumppailin sitä kuntoon muutaman viikon ajan. En muistaakseni käyttänyt edes tulehduskipulääkkeitä hoidon tukena.

Puolitoista vuotta sitten operoitiin sydämeni syntymävikaa. Varpaat eivät enää yltäneet lattiaan, kun uskalsin taivuttaa selinmakuulla jalkoja pään yli viime keväänä. Eivät ne tavoita alustaa vieläkään. Olisi esteenä edes maha, jota syyttää. Vatsasta osaisin ja luultavasti kykenisin pääsemään eroon. Rautakangen taivuttaminen sen sijaan epäilyttää.

Kuinka rautakanki väännetään? "Kellarisalivuosina rautatanko saatiin mutkalle tempulla: tanko vasempaan käteen, käsi eteen ja kyynärnivel 90 asteen kulmaan, tanko olkavarren takaa ja oikealla kädellä väännetään alapäästä. Yllättävän tehokas konsti kotitarveputkimiehelle.

Jäykkyys on suurelta osin geneettistä, siis periytyvää, väitetään. Tähän on helppo uskoa, kun muistelee suvun miespuolisia. Vaimon suvusta notkeaselkäisiä miehiä puolestaan löytyy, mikä ihmetytti minua aluksi. Appiukko nappasi sokeripalan hampaillaan jalkojensa välistä yli viisikymppisenä. Siis lattialla istuen ja suorin jaloin. Pystyinkö moiseen edes lapsena? Akrobaattia minusta ei ehkä olisi tullut. Ei tullut sokerinsyöjääkään.

Omalle rautakankiselälleen voi kuitenkin tehdä jotain hyvää. Ei vertailla tuloksia vaan keskitytään omaan suoritukseen. Itse möllötän minuuttikaupalla perskyykyssä ja taivuttelen selkääni jumppapallon päällä. Uusin löytöni on dynaaminen faskiavenyttely, joka ainakin tuntuu hyvältä. Faskioita eli sidekudoksia (lihaskalvoja) manipulodaan myös passiivisesti hoitolaitoksissa. Faskiarauta hoitovälineenä rinnastuu mielessäni hammaslääkärin poraan.

 Näillä kalvoilla on tärkeä koossapitävä rooli ihmiskehossa. Ei olisi mukavaa, jos naama löytyisi aamulla kainalosta. Myös lihakset pysyvät faskian ansiosta tunnistettavassa muodossa. Toisaalta faskia ilmeisesti menettää elastisuutaan ja kuivuu iän myötä, mikä aiheuttaa kehon jäykistymistä. Kannattaa siis joogata tai ainakin venytellä - ja juoda riittävästi vettä.

Aina löytyy tilaisuus venyttelyyn.

"Vapaaherrallakin" on usein kiire, eikä aika riitä kaiken "hyvän" tekemiseen. Jos opiskelee, ulkoilee, treenaa, venyttelee, syö, hoitaa ihmissuhteita ja omaa mieltään, kuten opastetaan, ei aika tunnu riittävän. Asioita täytyy yhdistellä. Kengännauhoja solmiessa voi venyttää takareittä ja pakaraa. Olen jo rutinoitunut harjaamaan hampaani yhdellä jalalla seisten, joten täytynee keksiä jotain uutta. Konttaaminen ja karhukävely sisäliikkumisessa tekevät tuloaan - kiitos lastenlasten.

Minusta näyttää vähitellen kehkeytyvän eräänlainen arkijoogaaja. Rautakanki vääntyy melkein huomaamatta tavallisissa askareissa ilman jumppapalloa. Huomaan innostuvani jopa kadonneiden tavaroiden etsimisestä, kunhan saan etsiä niitä mahdollisimman hankalista paikoista: sängyn alta tai terassilautojen välistä. Myös kurkottelua saa tällaisena hukkapätkänä treenata yllin kyllin.

Lahjojen ja lupausten jälkeinen kupla

Sain joululahjaksi kehonkoostumusmittauksen. Vähän jännittää. Olen mielessäni arvaillut olevani hyvin koostunut, mutta uskomuksen arviointi tekee levottomaksi. Viskeraalinen rasva saattaa piilottella sisäelinten ympärillä, ja lihaskato alkaa vaania jo keski-iässä. Voikohan mittaukseen edes luottaa? Uusi tieto voi suistaa vanhat opit raiteiltaan.

Joulun ja vuodenvaihteen jälkeiseen elämään ympätään toiveita ja lupauksia, joihin joutuu jollain tavalla vastaamaan. Keväällä keksitään hyviä syitä, miksi lupaukset eivät (tälläkään kertaa) toteutuneet, tai sitten itsekurin maustama motivaatio riittikin lupausten ja tavoitteiden saavuttamiseen. Parhaimmillaan joulupukin tuomat punnerruskahvat tai koostumusmittaukset realisoituivat aikaisempaa terveellisemmäksi elämäntavaksi. Pahimmillaan palataan entiseen vaikka tiedetään, että muutos olisi hyväksi.

Kuten alussa totesin, arviointi kiusaa minua. Luulen, että en ole epämukavuuteni kanssa yksin. Arvioinnin inhottavuus liittyy mielestäni siihen, että joku toinen määrittelee "normaalin", johon pitäisi sopia. Jotkut jossain ovat tietävinään, mikä minulle on hyväksi ja mikä on hyvää elämää minulle. Kuten Peter Pan -tarinan Mikä-Mikä-Maa, mukavuusalueeni on eräänlainen kupla, johon voin paeta hankalia haasteita ja vastuita.

Kuplat puhkeavat ennen pitkää. Kuplahallit pysyvät pystyssä sisään puhellettavan ylipaineen avulla. Kun kompressori simahtaa, kupla luhistuu. Samalla tavalla käy mielen kuplille, joita pitää pystyssä vanha tai tilanteeseen sopimaton uskomus. Toisaalta kuplia tarvitaan, koska arkitodellisuus voi joskus olla liian vaikea ymmärrettäväksi ja elettäväksi. Kupla on kuitenkin ongelmallinen pysyvänä rakennelmana.

Takaisin jutun alun lupaamaan aiheeseen. Kuva ja mittanauha ovat hyviä mittareita - ehkä jopa mainittu kehonkoostumusmittaus, jos kropan hakkerointi kiinnostaa. Vaaka "valehtelee", jos rasvamassa vaihtuu lihasmassaksi. Kun seuraat vain omaa muutostasi, teet oman kuntokuplasi, joka palvelee muutosvaiheen ajan.  Kerran kuukaudessa kannattaa tarkistaa, onko suunta oikea. On myös hyvä kuulostella, miltä itsestä tntuu. Jos suunta ei ole tavoitteen mukainen, kannattaa konsultoida asiantuntijaa, joka ei välttämättä ole työkaveri tai naapuri -  se kaikkien alojen asiantuntija.

Kuten yleensäkin tavoitteellisessa toiminnassa, iso tavoite kannattaa palastella osiin. Kolme kertaa viikossa kuntosalilla, kaksi HIITiä ja aerobiset päälle voi oikeasti olla liikaa - ainakin aluksi. Aloittelija hyötyy paljon väkemmästä. Kerran viikossa koko kroppa kuntosalilla ja muutama kävelylenkki pistää muutoksen alulle. Siihen vielä yksi ruokateko: vaikkapa lisätystä sokerista luopuminen. Näillä voi mennä kuukauden tai puolitoista. Pienin askelin mennään kohti kevättä ja kesää.

 

Talvella voi kolistella punttisalilla.

Kun alkaa lunastaa lupauksia ja puhaltaa kuplia, lienee viisasta miettiä tulevan rakennuksen perustuksia. Arkeen on palattava, kun kupla puhkeaa. Millainen rakennus kestää tuulet ja tuiskut? Miten jatkan juhannuksen jälkeen? Urheilijoita palveleva perioidiajattelu voi auttaa terveyskuntoilijaakin: kesällä erilaista touhuilua kuin talvella. Voi tiestysti palata vanhaan ja pystyttää uuden kuplan vuoden päästä, kun uudet lupaukset ja lahjat on jaettu. "Onko järkee vai ei?"

Varaan ajan kehonkoostumusmittaukseen heti arjen tultua. Vai pitäisikö sittenkin treenata intensiivisesti pari kolme viikkoa ennen mittausta? LOL!

Hyviä uusia lupauksia!

Kuntoduunariksi kuntoa veivaamaan

Joutilaalla jotain teettää, sanottiin aikoinaan kotipuolessa. Taisin tuntea itseni riittävän joutilaaksi, koska päätin lähteä opiskelemaan. Kyseessä on personal trainer -koulutus Trainer4you-mallin mukaisesti. Opintoja on jo hiukan takana, mutta paljon edessä. Suunnitelman mukaan PT:n paperit ovat kädessä toukokuussa 2017. Katsotaan, kuinka äijän käy.

Huomasin olevani koulutusporukan nestori, mikä ei ollut yllätys. Eräs vieraileva tähti Tampereen-ryhmästä pystyi hetken horjuttamaan asemaani vanhimpana mutta ei suistamaan paikoiltaan. Kokemuksesta on selvästi hyötyä opiskellessa, mutta on siitä myös haittaa. Kaikkea pitää kysenalaistaa, ainakin mielessään, mutta myös ääneen. Kritiikkiä pitäisi osata käyttää kohtuullisesti, sillä opetusprosessi voi kärsiä sivupoluista. Koetan kuunnella kahdella korvalla ja puhua vain yhdellä suulla.

Piti sitten lähteä pilaamaan hyvä harrastus, ajattelin ja sanoin ääneenkin. Miksi? Ehkä tähän innoittivat samantyyppiset asiat kuin brittiläistä Joe Bartleyta työnhakuun: pelastua "tylsyyteen kuolemiselta". No, ehkä tylsyys tai ainakin siihen kuoleminen ovat liioittelua. Tarkoituksen löytäminen eläkeläisen arkeen kuvannee kuitenkin motivaatiotani hyvin. 

Punttien kanssa olen veivannut ison osan elämääni - 14-15-vuotiaasta saakka. Treenivuosia on siis kertynyt jo yli 40. Kaikki niistä eivät ole olleet yhtä intensiivisiä, mutta ilmiön äärellä harrastus on minut pitänyt. Merkityksellistä treenaaminen on aina ollut minulle. Kuntokin on pysynyt aivan kohtuullisena, minkä olen saanut havaita muun muassa koulutustreeneissä itseäni puolta nuorempien kanssa.

Merkitys ei ole sama asia kuin tarkoitus

Joutilaisuus on merkityksellistä, mutta...

Viktor E. Frankl, joka tuli kuuluisaksi keskitysleirikokemuksistaan ja logoterapian isänä, erotteli merkityksen ja tarkoituksen käsiteet toisistaan. Tarkoitus syntyy siis siitä, että ihminen kokee olevansa arvokas kokonaisuudelle, maailmalle itsenä ulkopuolella. Frankl'n pointti lienee siinä, mitä ihminen voi antaa itsestään, omasta erityisyydestään, maailmalle. Tärkeämpää on kokea antavansa muille kuin odottaa saavansa jotain heiltä.

Minun tapauksessani PT-koulutus tarkoittaa "sulan hankkimista hattuun", jotta voin asianmukaisesti jakaa osaamistani ja kokemustani ihmisille, jotka haluavat kehittää kuntoaan, terveyttään, voimiaan yms. Erityisen kiinnostavina pidän pidän itseni kaltaisia jo elämää kokeneita ihmisiä, joita kiinnostaa omasta kokonaiskunnosta huolehtiminen. Kaikki eivät kykene aloittamaan ilman tukea. Lisäksi kunnon ylläpitäminen saattaa olla vaikeaa ilman kanssakulkijaa.

Myös ympäröivä todellisuus näyttää, missä tulevan personal trainerin haasteet ja tarkoitus muhii. "Voimaharjoittelu on tehokkain keino säilyttää toimintakyky vanhalla iällä", otsikoi Helsingin Sanomat 14.12.2016 Tiede-sivuillaan. Jutussa viitataan meneillään olevaan yhteiseurooppalaiseen SPRINTT-tutkimukseen, jossa koetetaan löytää konsteja hoitaa "vanhuuden hauraus-raihnausoireyhtymää eli gerasteniaa". Kuinka ollakaan, voimaharjoittelu on keskiössä hoitokeinoja etsittäessä.

Kuntoa veivaamaan

PT-koulutukseen kuuluu harjoitteleminen oikeilla asiakkailla. Olen hiukan etupainotteisesti kysellyt vapaaehtoisia valmennettavia. Muutaman kanssa on jo aloiteltukin. Tuloksista ei vielä voi puhua juuri mitään. Jotain sentää kuvittelen jo itse oppineeni.

Eräs ammattivalmentaja totesi, että valmentajan tärkein tehtävä on sopivasti hillitä urheilijan intoa harjoitella. Tämä lienee totta niissä piireissä, joissa urheiluvalmentajat työskentelevät. Tavallisen ihmisen elämässä liikunta on vain yksi asia, joka kilpailee paikastaan ajan niukkuuden keskellä. Myös kynnys lähteä kuntosalille tai edes kotitreeniin on korkea. "Enhän minä enää tällä iällä", "eiköhän se nuorena liikkuminen riitä" tai "siihen menee liikaa aikaa" kuvaavat ihmisen arkiajattelua. Joillakin kannattajakaulaliina roikkuu poronsarvissa takkahuoneessa. Joskus on ehkä potkittu palloa. Nyt kaulaliina yltää juuri ja juuri vyötärön ympäri.

Sopivassa mielentilassa luvataan enemmän kuin halutaan sitoutua.

Kunto on monipolvinen asia. Kyse ei ole pelkästään hikitreenistä eikä edes oikeasta ravinnosta, jotka ovat, totta kai, tärkeitä tulosten saavuttamiseksi. Kuitenkin motivaation säilyttäminen ja tavoitteen jatkuva kirkastaminen työllistävät valmentajaa eniten, ajattelen. Personal trainer näyttäytyy ninulle kuntoduunarina, joka jaksaa kerrasta toiseen veivata ratkaisuja asiakkaan haasteisiin. Erityisen tärkeänä pidän niiden kynnysten madaltamista, jotka estävät ihmistä hoitamasta kuntoaan.

Esteistä suurimmat ovat itserakennettuja.

Blogiksi blogien joukkoon

Kuntoveivi-blogi on osa veivi-loppuisten blogien perhettä. Aikaveivi ja Matkaveivi ovat olleet "veivaamatta" kauan. Veivattavaa olisi kyllä löytynyt, mutta ajatukset harhailevat uusilla poluilla. Yksi niistä on personal trainer -polku, jota aion kartoittaa tässä blogissa.

Kuntoduunari-nimestä olen kiitollisuudenvelassa Turpaduunari Christer Sundqvistille ja työyhteisövalmentaja Olli Jalamolle, jonka kanssa pohdimme duunarivalmentajuutta jo vuosia sitten.