Miksi luonnossa ei liho?

Tämä ei ole Rippe vaan Yrjö, joka on
myös ollut ruokakuppinsa armoilla.

 Lapsena meillä kotona oli suomenpystykorva nimeltään Rippe. Se oli enmmän viihdekoira kuin ylväs metsästäjä. Ruokakuppi kiinnnosti enemmän kuin lintuhaukku. Jossain vaiheessa Ripen vyötärönympärys oli kasvanut siinä määrin, että ihmiset alkoivat huomauttelemaan asiasta, vaikka monet heistä olivat kokeneet Ripen kohtalon: lautasmalli ei palvellut hoikkaa elämää. Tunsin hienoista häpeää koiran  ja itseni puolesta. Rippeä ei varmaankaan lenkitetty riittävästi, mutta se myös söi kaiken, mitä tarjottiin: kaurapuuroa, leivänpaloja, perunoita. Kaikki maistui.

Jo tuolloin, melkein pojankloppina, heräsi kysymyksiä: Miksi Rippe söi itsensä lihvaksi? Ihmisten lihomisen saattoi ymmärtää jotenkin helpommin. Oliko näiden kahden lajin lihomisessa kuitenkin jotain yhteistä?

Luonnossa lihavia eläimiä ei näe. Afrikan savannilla katselin auton kattoluukusta leijonia, jotka köllöttelivät pensaan varjossa. Laihoja olivat vaikka makasivat joutilaina. Villieläimet pysyvät jostain syystä solakoina ja energisinä elämänsä loppumetreille saakka. Toisaalta hyvin lunnonmukaisesti elävät ihmiset eivät hekään tietääkseni ole lihavia. Tansanialaiset hadza-heimon ihmiset ovat kuvien ja tutkimusten mukaan hoikkia ja terveitä.

Siis miksi Rippe syö ja lihoo, mutta sen sukulainen susi pysyy hyvässä juoksukunnossa? Onko kyse liikkumisesta vai ravinnosta tai jostain muusta? Genetiikasta? Kaikki mainitut voisivat olla mahdollisia vastauksia.

Hadzojen ja länsi-ihmisten energiankulutuksessa ei tutkimuksen mukaan ole merkittäviä eroja. Ehkä Ripen ja suden erokaan ei johdu energiankulutuksen eroista. Rippe loikoili paljon, mutta se oli välillä myös hyvin aktiivinen, mikä oli mahdollista maalaisympäristössä. Susikaan ei juokse huvikseen vaan säästää energiaansa metsästystä varten. Lihottuaan Rippe kyllä makaili enemmän kuin laihana, mutta sen saattoi ymmärtää: jalat eivät enää kuljettaneet raskasta ruotoa kevyesti.

"Savuava ase" saattaa olla Ripen ruokakuppi. Tutkijat puhuvat lajityypillisestä ravinnosta. Koiran lajityypillinen ravinto on raakaa, eläinperäistä, kuten lihaa, rasvaa, luita ja sisäelimiä. Sellaista ruokaa koiran elimistö pystyy hyvin hyödyntämään.

Villieläimet pyrkivät hankkimaan ensisijaisesti itselleen sopivaa ravintoa. Puhvelit ja muut nautaeläimet ruohoa. Leijonat ja sudet kasvinsyöjien lihaa. Rippe joutui syömään enimmäkseen ihmisten valitsemia ruokia - siis ruoantähteitä.

Lihan kypsentäminen teki meistä "superihmisiä".

Sama näyttää pätevän ihmisiin. Me lihomme, koska marketin hyllyt notkuvat sellaista ruokaa, joka ei "lajityypillesti" meille sovi. Keksit ja muut sokeripitoiset tai nopeasti elimistössä sokeristuvat houkuttavat maistamaan. Tämä toimii luonnossa, jossa sokeriherkkuja on tarjolla vain tiettyyn aikaan vuodessa. Ennen talvea on hyvä tankata energiaa, jotta selviäisi hengissä. Nykyihmisellä on jatkuva sadonkorjuu meneillään. Ja siitä voi seurata ennenaikainen hengenlähtö.

En väitä, että meidän pitäisi nähdä nälkää talvisin. Uskon kuitenkin, että metsästäjä-keräilijöiltä on jotain opittavaa. Välillä on hyvä "kutjottaa
" nälissään, hikoilla ja hengästyä. Samoin, koska olemme  ravintoketjun huipulla, voimme myös nauttia oikeasta ruuasta, kuten lihasta, sillä se palvelee hyvin meidän ravitsemuksellisia tarpeitamme.