Voihan viskeraalinen

Aivan joulun takana odottaa se hetki, jolloin aletaan puhua laihduttamisesta. Joulun syömingit päättyvät pian vuodenvaihteen jälkeen. Loppiasena on jo aivan uusi ääni kellossa. Sanoma- ja aikakauslehdet vaihtavat herkuttelujutut katumusohjeiksi.

Joulunajan (ja myös pääsiäisen) notkuvia ruokapöytiä edeltää kristillisessä perinteessä paasto. Nykyään paastoaminen jää useimmilta kärismättä, ja tapana on siirtyä hyvinsyöneenä joulupöydän ääreen. "Paastoa" aletaan miettiä vasta joulun jälkeen. Yleensä se kuitenkin tarkoittaa liikunnalla rääkkäämistä kuukauden tai parin verran. Tosin jotakin ruokavaliojuttuja ilmestynee päivä- ja aikauslehtien hyvinvointiosastoilla, kuten tavallisesti.

Ajankotainen erityispainotus saattaa olla keskivartalolihavuudella (sisäelinrasvalla) ja siitä eroon pääsemisellä. Aionkin olla (kerrankin) ajoissa liikkeellä ja antaa panokseni keskusteluun kirjoittamalla laihduttamisesta ja varsinkin vatsarasvasta. Tämä ja oletettamani lisääntyvä huoli siitä, miten viskeraalinen rasva määrä, on kasvattanut suomalaisten vyötäröitä jo pitkän aikaa. Syytä pulleisiin ja piukkoihin masuihin vyörytetään (kesäisin) grilliruokien niskoille, ja laihtumista mitataan voipaketeilla. "Rakkaalla lapsella" lapsella on monta nimeä, huomasin kirjoittaessani.Kyseessä on kuiten rasva, joka ei kerry suoraan ihon alle vaan syvemmälle kehoon. 

Viskeraalisen eli vatsaontelorasvan kertyminen näyttäisi olevan osaltaan geneettistä.Siihen kuitenkin vaikuttavat myös elintapoihin, etenkin syömiseen ja juomiseen, liittyvät asiat. Myös stressi ja riittämätön lepo edistävät vatsan pullistumista. Takaa katseltuina monet vatsakkaat - varsinkin miesoletetut - näyttävät usein lähes atleettisilta. Normaali painoindeksi (BMI) ei kerro paljonkaan viskeraalisen rasvan määrästä kehossa. Kyseessä voi hyvinkin olla ns. laiha-lihava, joka pystyy kätkemään tilansa sopivilla vaatevalinnoilla tai kuvakulmilla valokuvissa. Ihminen voi olla viskeraalisesti lihava vaikka näyttäisi laihalta.

Metabolista oireyhtymää* voi pitää tilanteena, jossa energiaa varastoidaan vääriin soluihin väärässä muodossa. Tällainen varastointi aiheuttaa vähitellen oireita ja näkyy mittareissa, jotka metaboliselle oireyhtymälle on asetettu.

Elimistössä on kolmenlaisia soluja, joihin energiaa tavallisesti varastoidaan: ihonalaisiin rasvasoluihin (kuten vaikkapa takamukseen), vatsaan viskeraalisena rasvana. Glykogeenina (sokeria) energiaa varastoidaan enimmäkseen lihaksiin ja maksaan. Muualle kuin ihon alle varastoitunut rasva on siis väärässä paikassa ja aiheutta ajan kuluessa sairauksia. Viskeraalinen ja sisäelimiin kertynyt rasva altistaa esimerkiksi sydänongelmille todennäköisemmin kuin ihonalainen.

Kuriositeettina voisi mainita että viskeraalisen rasvan lisääntyessä lihasten rasvan poltto eli hapettuminen vähenee. Tuloksena on samanlainen lihasrakenne, jota kaupan lihatiskissä myydään (herkullisena?) marmoroituneena lihana. Vatsasta alkanut ongelma leviää vähitellen muualle elimistöön.

Jo alussa mainittu BMI ei välttämättä kerro kaikissa tapauksissa, onko henkilöllä viskeraalista rasvaa vai ei. Mittanauha taitaa olla tässä tapauksessa parempi mittari kuin vaaka. Yleensä viitearvoina käytetään alle 90 cm naisilla ja alle metri miehillä. Itse suosin tavoitteeksi haastavampaa mittaria: vatsanympärys  yhtä suuri tai pienempi kuin puolet pituudesta. Välitavoitteiksi edelliset sopivat mainiosti.

Geneettistä lienee se, kuinka paljon ko. henkilö pystyy varastoimaan rasvaa ihon alle. Rasvasolujen kyky ottaa vastaan energiaa tai jopa niiden lisääntyä määrä saattaa suojella ihmistä viskeraaliselta rasvalta ja sen myötä kakkostyypin diabetekselta, väittää tämä tutkimusraportti. On olemassa ihmisiä, jotka ovat hyvin lihavia mutta silti metabolisesti terveitä. Kaakkoisaasialaisilla kyky varastoida rasvaa ihon alle on yleensä heikohko. Ovatkohan sumopainijat ihailtuja juuri poikkevan lihomisominaisuutensa takia?

Myös valkoihoiset lihovat eri tavoin. Jotkut saavat syödä "mitä tahansa", mutta toiset pulskistuvat "ruuan näkemisestäkin". Silti se "läpipaskokin" voi olla viskeraalisesti (tai ektooppisesti: rasvaiset sisäelimet ja lihakset)) lihava. Miksi näin?

Vastaus löytynee sokerista ja nopeasti sokeristuvista hiilihydraateista. Näistä frukstoosi (hedelmäsokeri) näyttää olevan pahin pahis. Tavallinen pöytäsokeri sisältää puolet glukoosia ja puolet fruktoosia. Maksa nappaa glukoosin verenkiertoon, mutta fruktoosi jää ainakin osaksi käsittelemättä, koska glukoosia on jo riittävästi. Mitä ylimääräiselle fruktoosille voisi tehdä?

Elimistö ratkaisee asian niin, että ylimääräisestä sokerista värkätään rasvaa. Tämä rasva varastoidaan rasvasoluihin, maksaan ja lopulta muuihinkin sisäelimiin. Erityisesti fruktoosi päätyy helposti sisäelimiin rasvaksi. Muistan, että joskus fruktoosia suosittiin säilönnässä, koska se ei juurikaan nosta verensokeria. Nykyään olisin varovainen käyttämään sitä ainakaan ravinnoksi.

Miten sitten voisi pudottaa painoaan loppiaisen jälkeisillä härkäviikoilla?Terveellinen painonpudotus,? Putoaako paino pääosin rasvan muodossa vai lihaksista, voi toimia eräänä kriteerinä dieetille. Tämä lienee sarjassamme tuhannen taalan kysymys. Varsinkin sellaisella ruokavaliolla, jossa kärsitään näläntunteesta, joudutaan luopumaan myös lihasmassasta. Joku voi sanoa, ettei paino putoa ilman nälkiintymistä. Vasta-argumnttina voisi sanoa, että pastotessakin nälkä häviää parin päivän jälkeen.

Lohduttautua voi sillä, että painon pudotessa viskeraalinen (ja ektooppinen rasva yleensä) käytetään energiaksi ensin. Siis "outokumpu" alkaa sulaa ennen ihonalaista rasvaa.

Lihaksiaan voi yrittää varjella bodarityyliin syömällä ensin riittävästi (n. 2g/painokilo) proteiinia. Eläinperäiset proteiinilähteet vaikuttavat hyviltä, koska ne imeytyvät hyvin ja niiden mukana ei tule syötyä ekstraenergiaa. Vaikuttaa siltä, että em. proteiinimärästä ei ole terveelle ihmiselle haittaa, vaan suorastaan päinvastoin. Kasvissyöjä joutuu miettimään sekasyöjää enemmän proteiinejaan. Riittävän proteiinin jälkeen tarvitaan energiaksi rasvaa ja hiilihydraatteja. Kannattaa muistaa, että näissäkin energiaravinteissa on laatueroja: hiilareiksi ei kannata valita sipsejä eikä rasvaksi siemenöljyjä tai niihin pohjautuvia tuotteita. Kovalla, eläinperäisellä ja kookosrasvalla, pelottelu vaikuttaa ristiriitaiselta. Sen sijaan teollisia siemenöljyjä pidetään tulehduksia aiheuttavina aineina. Kylmäpuristetut oliivi- ja avokadoöljyt vaikuttavat turvallisilta.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että hiilihyraatti- ja rasvapitoiset tuotteet ovat lähinnä energiaravintoa. Hiilihydraatit ja rasvat eivät ole välttämättömiä (pientä määrää omega 3 ja 6 -ravahappoja lukuunottamatta) elimistön kannalta. Eli ihminen pystyy valmistamaan niitä itse. Käytännössä kuitenkin niitä on hyvä saada myös ravinnosta.

On näyttöä siitä, että pyrimme syömään niin paljon, että proteiinitapeemme on tyydytetty. Ongelma on siinä, kuinka paljon energiaa joudumme syömään, jotta proteiinia tulisi riittävästi. Koska proteiini on kallista, monet prosessoidut elintarvikkeet (valmisruoat) sisältävät niukasti sitä. Joudumme siis puoliväkisin syömään liian paljon energiaravintoa.

Vahvasti proteiinipitoinen (n. puolet tai enemmän energiasta proteiineista) ei välttämättä ole terveellistä. Ei siksi, että proteiini sinänsä aiheuttaisi vahinkoa, vaan siksi, että se (ainakin korvikeravintona) voi laihduttaa liiaksi. Kuullostaa ehkä positiiviselta ongelmata, mutta viimeistään tavoitteiden saavuttamisen jälkeen on syytä lisätä hyviä energialähteitä ravitsemukseensa.

Itse yleensä varaudun joulun jälkeiseen elämään keräämällä lautaselle kinkkua ja rosollia riisipuuron, sekahedelmäsopan ja konvehtien sijaan. Nykypossut ovat niin vähärasvaisia, että pelko liiasta energiasta lienee turha. Pelkkää lihaa ei kukaan vapaaehtoisesti kykene syömään liikaa.

Tällaisessa "vapaana vatukossa" kasvaneessa
possussa on aineksia joulupöytään.

Lyhytaikainen paastoaminen saattaa olla toimiva keino joulumasun pienentämiseksi. Suosittelen pätkäpaastoilua niin ennen joulua kuin sen jälkeenkin. Omaan päivärytmiini liittyy yhden aterian skippaaminen ympäri vuoden. Useimmiten jätän aamiaisen syömättä. Joskus sanon ihmettelijöille siirtäväni aamiaisen (breakfast - paaston katkaiseminen) puolille päivin. Tulee sitten minunkin syötyä se "päivän tärkein ateria".

Iloista joulua ja hyviä uudenvuodenlupauksia!

Miksi luonnossa ei liho?

Tämä ei ole Rippe vaan Yrjö, joka on
myös ollut ruokakuppinsa armoilla.

 Lapsena meillä kotona oli suomenpystykorva nimeltään Rippe. Se oli enmmän viihdekoira kuin ylväs metsästäjä. Ruokakuppi kiinnnosti enemmän kuin lintuhaukku. Jossain vaiheessa Ripen vyötärönympärys oli kasvanut siinä määrin, että ihmiset alkoivat huomauttelemaan asiasta, vaikka monet heistä olivat kokeneet Ripen kohtalon: lautasmalli ei palvellut hoikkaa elämää. Tunsin hienoista häpeää koiran  ja itseni puolesta. Rippeä ei varmaankaan lenkitetty riittävästi, mutta se myös söi kaiken, mitä tarjottiin: kaurapuuroa, leivänpaloja, perunoita. Kaikki maistui.

Jo tuolloin, melkein pojankloppina, heräsi kysymyksiä: Miksi Rippe söi itsensä lihvaksi? Ihmisten lihomisen saattoi ymmärtää jotenkin helpommin. Oliko näiden kahden lajin lihomisessa kuitenkin jotain yhteistä?

Luonnossa lihavia eläimiä ei näe. Afrikan savannilla katselin auton kattoluukusta leijonia, jotka köllöttelivät pensaan varjossa. Laihoja olivat vaikka makasivat joutilaina. Villieläimet pysyvät jostain syystä solakoina ja energisinä elämänsä loppumetreille saakka. Toisaalta hyvin lunnonmukaisesti elävät ihmiset eivät hekään tietääkseni ole lihavia. Tansanialaiset hadza-heimon ihmiset ovat kuvien ja tutkimusten mukaan hoikkia ja terveitä.

Siis miksi Rippe syö ja lihoo, mutta sen sukulainen susi pysyy hyvässä juoksukunnossa? Onko kyse liikkumisesta vai ravinnosta tai jostain muusta? Genetiikasta? Kaikki mainitut voisivat olla mahdollisia vastauksia.

Hadzojen ja länsi-ihmisten energiankulutuksessa ei tutkimuksen mukaan ole merkittäviä eroja. Ehkä Ripen ja suden erokaan ei johdu energiankulutuksen eroista. Rippe loikoili paljon, mutta se oli välillä myös hyvin aktiivinen, mikä oli mahdollista maalaisympäristössä. Susikaan ei juokse huvikseen vaan säästää energiaansa metsästystä varten. Lihottuaan Rippe kyllä makaili enemmän kuin laihana, mutta sen saattoi ymmärtää: jalat eivät enää kuljettaneet raskasta ruotoa kevyesti.

"Savuava ase" saattaa olla Ripen ruokakuppi. Tutkijat puhuvat lajityypillisestä ravinnosta. Koiran lajityypillinen ravinto on raakaa, eläinperäistä, kuten lihaa, rasvaa, luita ja sisäelimiä. Sellaista ruokaa koiran elimistö pystyy hyvin hyödyntämään.

Villieläimet pyrkivät hankkimaan ensisijaisesti itselleen sopivaa ravintoa. Puhvelit ja muut nautaeläimet ruohoa. Leijonat ja sudet kasvinsyöjien lihaa. Rippe joutui syömään enimmäkseen ihmisten valitsemia ruokia - siis ruoantähteitä.

Lihan kypsentäminen teki meistä "superihmisiä".

Sama näyttää pätevän ihmisiin. Me lihomme, koska marketin hyllyt notkuvat sellaista ruokaa, joka ei "lajityypillesti" meille sovi. Keksit ja muut sokeripitoiset tai nopeasti elimistössä sokeristuvat houkuttavat maistamaan. Tämä toimii luonnossa, jossa sokeriherkkuja on tarjolla vain tiettyyn aikaan vuodessa. Ennen talvea on hyvä tankata energiaa, jotta selviäisi hengissä. Nykyihmisellä on jatkuva sadonkorjuu meneillään. Ja siitä voi seurata ennenaikainen hengenlähtö.

En väitä, että meidän pitäisi nähdä nälkää talvisin. Uskon kuitenkin, että metsästäjä-keräilijöiltä on jotain opittavaa. Välillä on hyvä "kutjottaa
" nälissään, hikoilla ja hengästyä. Samoin, koska olemme  ravintoketjun huipulla, voimme myös nauttia oikeasta ruuasta, kuten lihasta, sillä se palvelee hyvin meidän ravitsemuksellisia tarpeitamme. 

Mikrotreenit

 Korona-aika on saanut minut miettimään voimaharjoittelua (ja treenamista yleensä) eri tavalla kuin aikaisemmin. Kuntosalille meneminen epäilyttää, ja ne kaikki eivät ole edes auki. Kestävyyttä voi hyvin treenata koronavapaassa ulkoilmassa rittävin turvavälein. Voimaharjoittelu ulkona vaatii kuitenkin luovuutta ja usein siihen sopivan ympäristön. Kotona koko kehoon kohdistuva voimatreeni edellyttää tilan lisäksi joitakin apuvälineitä. Kotitreeniä saattaa vaikeuttaa myös siihen tarvittavan ajan löytäminen. Tunnin tai edes puolen tunnin mittaista häiriöistä vapaata hetkeä ei välttämättä keksi helposti.

Itse olen ratkaissut tämän ongelman jakamalla harjoittelun mikrotreeneiksi. Tällaisia lyhyitä sessioita voi olla useita päivässä. Minulla homma toimii niin, että teen aamulla, heti herättyäni, 10 minuuttia kiinalaista aamuvoimintelua, joka avaa olkapäät ja lonkan liikeradat. Ennen lounasta on kävelylenkin vuoro. Klo 14:n tietämillä ähkäistään ensimmäinen 10 minuutin intensiivinen harjoitus ja juodaan iltapäivätee. Sitten vielä yksi kymmenminuuttinen intensiivitreeniä ennen päivällistä. Voila', päivän liikunta on pulkassa.

Myönnettäköön, että hymähtelin viime vuoden uusille liikuntasuosituksille. "Liikuskelun" nostaminen osaksi liikkumista hymyilytti. Samoin alle kymmennen minuutin liikuntahetket. Vahva usko peinteisen hikiliikunnan voimaan vaikutti suhtautumiseeni. Olen nyttemmin muuttanut mieltäni, kuten edellä selvisi. Urheilukelloni uskoo edellen pitkiin harjoituksiin ja kysyy uskollisesti, haluanko tallentaa lyhyen harjoituksen. Terveisiä vaan Polarille.

Edelleen kuitenkin uskon siihen, että lihasvoima- ja massaharjoittelussa tarvitaan runsaasti joko intenisteettiä tai volyymia (isoa kokonaistoistomäärää). Tämä tarkoittaa sitä, että em. mikrotreeneissä intensiteetin olisi oltava korkealla. Toisin sanoen, se (mahdollisesti vain) yksi sarja lihasryhmää kohden on tehtävä aivan loppuun, totaaliseen lihasväsymykseen - ehkä ylikin. Esimerkisi kotharjoittelun suosikki etunojapunnerrus tehdään hitaasti (konsentrinen 5-10 sekuntia ja eksentrinen jarrutellen saman verran) kunnes toisto jää väkisin kesken. Sitten yritetään säilyttää kesken jääneen toiston asento vaikkapa viisi sekuntia.

Lyhyitä mutta intensiivisiä harjoituksia on tutkinut mm. professori Martin Gibala. Lyhyiden intensiivitreenien panos-tuottosuhde näyttää olevan erinomainen. Jopa minuutin (3 x 20 sekuntia) kiihkeä rutistus riittä kasvattamaan kuntoa. Hänen luentojaan ja esitelmiään löytyy vaikkapa Youtubesta.

Sekä kuvatussa lihastreenissä että Gibalan minuutti-treenissä on kyse riittävän ärsykkeen tuottamisesta. Eläimet, ihminen mukaan lukien, ovat lähtökohtaisesti laiskoja liikkumaan. Leijonat makailevat pensaiston suojissa, kunnes tulee ilta ja nälkä ajaa ne liikkeelle. Myös lihakset pyrkivät välttämään kasvua ja voimistumista, jos olemassa oleva taso riittää. Jos kykenet tekemään 20 etunojapunnerrusta ilman taukoja, ja jatkat vuoden ajan tekemällä 20 punnerrusta joka päivä, et ole vuoden kuluttua yhtään vahvempi kuin olit alottaessasi. Lihakset eivät saa riittävää ärsykettä kehittyäkseen.

Kevät kannustaa liikkumaan.

Nopeatempoisissa sprinteissä kannattaa muistaa hyvä lämmittely ennen varsinaista suoritusta. Myös omat rajoitteet kannattaa tunnistaa ja tunnustaa ottamalla ne huomioon treenatessa. Itselläni "Akilleen kantapää" on oikea takareisi. Olen reväyttänyt (tai ainakin venäyttänyt) sen muutamia kertoja. Yritän antaa sille erityislämmittelyn ennen juoksuspurtteja.

Kevät on kirmailun aikaa. Sitä "ampaisee ylös vuoteestaan", kuin laulun Anttila keväthuumauksessaan. Siis ulos kokemaan heräävää luontoa ja spurttailemaan silloin tällöin!

Kuntokävelyn ylistys

 Nyt kun saatiin lunta maahan, survaisivat monet suomalaiset sukset ulos Suksimiehen laulun hengessä. Hiihto on hyvää monipuolista liikuntaa, ja suomalaisille perinteikäs tapa liikkua taviaikaan. Monet ovat kuitenkin vieraantuneet, itse mukaan lukien, nykyhiihtämiseen liittyvistä tekniikoista. Uudelleen aloittamisen kynnys on kasvanut melko korkeaksi. En liene yksin haasteineni. Toisaalta pitkä luminen talvi ei ole enää itsestäänselvyys edes täällä Keski-Suomessa. Siksi suosin perusliikuntana kävelyä.

Aina löytyy polku käveltäväksi.

Kävelyä kehutaan nykyään melkein joka paikassa. Lieneekö covid-19 suunnannut huomiota kävelyn kaltaisiin asioihin, joita voi tehdä vähäkoronaisessa ympäristössä - ja ilmaiseksi. Tosin turvavälien noudattaminen ei välttämättä onnistunut etelän
kansallispuistojen pitkospuilla. Ilmaisuuskaan ei toteudu, jos joutuu ajamaan autolla kymmeniä kilometrejä päästäkseen polulle. Mutta silti kokonaissaldo kääntynee positiiviseksi, kun ihmiset pääsevät liikkumaan ja nauttimaan luonnosta. 

Suomalaiset kilpakävelijät, etunenässä Sari Essayah ja Valentin Kononen, kävelivät maatamme maailmankartalle. Kilpaa käveleminen on kuitenkin pienen vähemmistön juttu, vaikka joskus hyvä vetoapu lenkillä innostaakin. Parhaimmillaan kävely yhdistää lukuisia hyvinvointiin ja kuntoon liittyviä elementtejä.

Kuntokävelyssä on muutamia etuja verrattuna mihin tahansa kuntoliikuntamuotoon: Sitä voit tehdä missä tahansa - ei välttämättä tarvitse lähteä autolla luonnonpuistoon. Tarvittava välineistö on minimaalista - toki lunnonolosuhteet huomioiden. Se tarjoaa todella halpaa hyötyä. Melkein kaikki voivat sitä tavalla tai toisella harrastaa.

On toki ihmisiä, jotka eivät kykene syystä tai toisesta kävelemään. Dementoitunut äitini joutui muutama vuosi sitten pyörätuoliin. Hänelle pari kävelyaskelta muutaman kerran päivässä riittäisi parantamaan kuntoa. Valitettavasti tällaisen liikkumisen vaikutus jää usein huomioimatta.

Kävely on useimmille turvallista liikuntaa. Toki parhaillaan vallitsevat säät voivat pistää kävelijän luistelemaan, ja se ei aina pääty hyvin. Onneksi ongelmaan on tarjolla apuneuvoja, kuten nastoja, pitopohjia ja sauvoja. Ottamalla sauvat mukaan kävelylle voi turvan lisäksi tehostaa kävelyn fysiologisia vaikutuksia.

Kävelyä tämäkin?

Kävelyn terveysvaikutukset lienevät kiistattomia. Se tarjoaa peruskestävyyttä, mutta myös melko rasittavaa treeniä, kun valitsee sopivan mäkisen maaston ja pitää yllä hyvää tempoa. Myös sauvomalla saa kävelyynsä lisää sykettä. Umpihanki (missä sellaisesta voi nauttia) on oma lukunsa rasittavuudessa, lumikengillä tai ilman. Jotkut käyttävät painoliivejä tai painavaa (eväs)reppua lisäämään tehoa kävelyynsä. Lisäksi kävely on luontevaa ryhmäliikuntaa, jonka lukuisia terveyshyötyjä on kartoitettu mm. tässä meta-analyysissä (arvioinnissa useista tutkumuksista).

Kävely polttaa rasvaa. Rannevalmentajani mukaan pelkästään kävelemällä tekemäni lenkki polttaa lähes pelkästään rasvaa. Edellisen kävelyn sadasta kymmenstä minuutista se ilmoitti vain kymmenen aerobiseksi ja loput sata verottivat rasvojani. Ikävä uutinen sen sijaan on, että tehostettu rasvan palaminen lakkaa kun lenkki päättyy.

Tästä tuli mieleen aineenvaihdunta ja etenkin perusaineenvaihdunta. Vaikka se on eri yksilöillä erilainen, on se kuitenkin merkittävin energiasyöppö ihmiselämässä. Perusaineenvaidunta tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä energiamäärää, joka kuluu kun lojuu tv-tuolissa "tähtösiä" katselemassa. Se kuluttaa noin 70 prosenttia energiasta. Loppu 30 hukkuu liikkumiseen ja ruuansulatukseen.

Lisäämällä kävelylenkkiin intensiteettiä saadaan aikaan "jälkipolttoa", joka johtuu lisääntyneestä treeninjälkeisestä  hapenkulutuksesta. Itse tehostan lähes jokapäiväistä kävelyäni kerran pari viikossa juoksemalla kolmesta kuuteen sprinttiä. Ne kestävät enimmillään 30 sekuntia kukin, ja niissä hengästyy kunnolla. Tässä tutkimuksessa verailtiin kahta erilaista kävelytreeniä: tasaista, stedy state -kävelyä ja intervallikävelyä. Tutkimuksen mukaan viiden minuutin kävelyintervallit vaikuttivat parhaiten sekä kuntoon että kehonkoostumukseen.

Kävelyn ehkä tärkein merkitys on sen kyky hoitaa mieltä. Käveleminen ja filosofia liitetään usein toisiinsa: kävely ikään kuin syventää ajattelua. Henry David Thoreau käveli luontoon, muinaiset kreikkalaiset, Platonin ja Aristoteleen aikalaiset vapaat miehet, filosofeerasivat kävellessään. Luonnossa samoilu ja/tai hyvässä porukassa liikkuminen voi parhaimmillaan olla jopa terapeuttista. Fyysisen ja psyykkisen treenin vaikutukset tarjoillaan kävellessä samassa paketissa.

Kun seinät kaatuvat päälle tai mielen täyttävät ristiriitaiset ajatukset, on usein paras lähteä kävelylle. Se helpottaa ja auttaa ratkomaan pulmia. Kävellessä ajatukset saavat tulla ja mennä. Liikemeditaatiota parhaimmillaan.

Hyvinvointi on fyysisen ja mielen kuntojen yhdistelmä. Kävely vaikuttaa kumpaankin osatekijään. Jos haluat tai ehdit harrastaa vain yhtä liikuntamuotoa, lähde kävelemään.