Edellisen Aikaveivi-kirjoituksen (josta tosin on pari vuotta)
aiheena oli diabetes. Sokerista olen kirjoitellut myös täällä Kuntoveivin puolella. Päätin jatkaa samalla linjalla, koska aihe vaikuttaa edelleen ajankohtaiselta.
Innoittajana toimi tällä kertaa uutisointi siitä, että syöpää voitaisiin hoitaa ruokavaliolla - tulevaisuudessa. Olen vakuuttunut siitä, että sillä, mitä syömme, on suuri vaikutus terveyteemme. Tutkijat etsivät kiihkeästi "savuavaa asetta" tai aseita, jotka voisivat ratkaista niin syövän kuin muidenkin (länsimaisten) kroonisten tautien aiheuttajan.
Innoittajana toimi tällä kertaa uutisointi siitä, että syöpää voitaisiin hoitaa ruokavaliolla - tulevaisuudessa. Olen vakuuttunut siitä, että sillä, mitä syömme, on suuri vaikutus terveyteemme. Tutkijat etsivät kiihkeästi "savuavaa asetta" tai aseita, jotka voisivat ratkaista niin syövän kuin muidenkin (länsimaisten) kroonisten tautien aiheuttajan.
Valitettavasti tämän Hesarin uutisen sisältö aiheutti minulle
ainakin lievän pettymyksen. Nykytutkimus ja -teknologia tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia
lähestyä myös ravintoon liittyviä ongelmia. Savuavia ja vähintään lämpöisiä
aseita voi löytää melkein joka nurkasta, kun innokkaasti etsii. Etsijöillä on
tehokaita mikroskooppeja mutta kehno kokonaiskuva, ajattelen.
Kolme ihmistä tutkii elefanttia pilkkopimeässä. Yksi
keskittyy kärsään. Hänen mielestään elefantti on pitkä ja notkea. Toinen, jolla
on tutkittavana häntä, sanoo, että eläin on pieni ja heiluu ympäriinsä. Kolmas
tarkastelee korvaa. Hänen mielestään elefantti on kuin suuri ja nakainen kaalinlehti. Kaikki ovat
sekä oikeassa että väärässä, koska ovat "zoomanneet" tarkastelunsa
liian lähelle.
Tutkijat ovat hoksanneet, että aminohappo nimeltään aspargiini
voisi olla syypää syövän leviämiseen. Uutisessa suomalainen tutkija pelaa löytämällään
"aseella" venäläistä rulettia puraisemalla parsaa, joka sisältää
mainittua aminohappoa. Ei hätää, hän tuntuu viestivän, aseesta saattaa olla myös hyötyä.
Parsassa ja monessa muussa aspargiinia sisältävässä ruoka-aineessa on runsaasti ravinteita, joita tarvitsemme.
Vaikuttaa siltä, että tällainen yhden orgaanisen yhdisteen
välttely olisi mielekästä vasta sitten, kun sairaus on diagnosoitu. Mitään
ennaltaehkäisevää merkitystä sillä tuskin olisi. Elämä menisi vaikeaksi, ja
sairastuisimme ehkä johonkin muuhun tautiin. Sen ymmärtää tutkijakin
vähätellessään aspargiinin uhkaa - tämä tieto ei ratkaise syöpäepidemiaa.
Wikipedia kertoo maallikolle syöpäsolusta: se jakautuu
hallitsemattomasti, se leviää ja sitä voi pitää kuolemattomana. Se on tavallaan
eliön elinkaaren mittainen ikiliikkuja, joka saa voimansa geneettisistä
mutaatioista.
Sitä Wikipedia ei kerro, että syöpäsolulla on melko tehoton
energiajärjestelmä. Päin vastoin kuin tavalliset solut, se käyttää heikosti
happea. Tämän huomasi Nobel-palkittu Otto Warburg (ei
tietääkseni ollut tekemisissä autoteollisuuden kanssa) jo vuonna 1931.
Syöpäsolut saavat energiansa anaerobisesta sokerin käymisestä, eivät
aerobisesta (hapekkaasta) prosessista kuten tavalliset solut. Siinä voisi olla syövän
heikkous?
Entäpä, jos se "savuava ase" olisikin sokeri, kuten
tiedejournalisti Gary Taubes kirjassaan The Case
Against Sugar (voisi kääntää vaikka Sokeria vastaan)
väittää? Kaikki sen jäljet johtavat Taubesin mukaan aineenvaihduntaan,
sylttytehtaalle, josta länsimaiset krooniset sairaudet (syöpä mukaan lukien)
näyttävät juontuvan. Lisäksi nämä sairaudet ovat lisääntyneet yhtä jalkaa
sokerin kulutuksen kanssa.
Sokeria pidetään yleisesti energiana muiden energialähteiden
joukossa. Se sisältää ainoastaan "tyhjiä kaloreita", kuten monet
ravintotieteilijät sokeria luonnehtivat. Tämä tarkoittaa, ettei sokerissa ole
energian lisäksi ravintoaineita, joita ihminen tarvitsisi voidakseen hyvin.
Sitä voi syödä, kun pitää kokonaiskalorit kurissa ja huolehtii mikroravinteista
(vitamiineista ja hivenaineista).
David Ludwig, yksi
aikamme merkittävimmistä sokeritutkijoista, kyseenalaistaa kirjassaan Always
Hungry ajatuksen tyhjistä kaloreista. Erilaiset ravintoaineet
vaikuttavat hormooneihin ja aineenvaihduntaan eri tavoin, hän väittää.
Esimerkiksi insuliini-hormonin merkittävä tehtävä on kuljettaa sokeria verestä
lihaksiin ja aivoihin poltettavaksi energiaksi sekä varastoon maksaan ja
rasvakudokseen. Sokerin ja elimistössä (nopeasti) sokeristuvien ravinteiden
popsiminen nostaa insuliinin tuotantoa.
Jatketaan vertauksilla. Jos otat kaksi ruohonsiementä, joista
yhden heität keväällä kuivaan hiekkaan ja toisen multamaahan, niin
todennäköisesti viimeistään syksyllä huomaat, että vain toinen kasvaa hyvin.
Vaikuttaa siltä, että näin on (syöpä)solujenkin laita - kasvuympäristö ratkaisee.
Diabetes, lihavuus, dementia ja syöpä kehittyvät usein ajassa,
hiljalleen ja monesti huomaamatta, väittävät asiaa tutkineet. Olipa paukkurauta
kenen käsissä hyvänsä, on sen savu hälvennyt, kun vahingot selviävät. Tämä
tekee syyllisen etsimisestä vaikeaa.
Sokeri- ja elintarviketeollisuudelle aikaviive on osoittautunut
tuplajättipotiksi. Kun savuavaa asetta ei löydy, voidaan tuottaa erilaisia
kilpailevia olettamuksia epäillyistä. Tätä he ovat Taubesin mukaan tehneetkin.
Tällä hetkellä kärjessä taitaa olla "epäily", että ihminen itse
aiheuttaa krooniset sairautensa. Lihavat eivät liiku tarpeeksi ja syövät
liikaa, minkä seurauksena sitten sairastuvat.
Syyllistämisteoria vaikuttaa tehokkaalta. Vastuu siirretään
tuottajilta kuluttajille: mitäs syötte liikaa ja liikutte liian vähän.
Sokerin vaikutusten selvittäminen ei ehkä herätä tutkijoiden intohimoja –
varsinkin jos rahoitus tulee sokeriteollisuudelta. Jokainen voi kuitenkin
halutessaan vähentää sokerin ja nopeasti sokeroituvien ruokien kulutusta.
Mahdollisen ”tyhjistä kaloreista” syntyneen energiavajeen voi täyttää hyvillä
rasvoilla ja ravinteikkailla kasviksilla. Ruoka on viesti, ei pelkästään
energiaa, koko organismille – niin hyvässä kuin pahassakin.