Vielä joskus 70-luvulla suomalaiset söivät tyypillisesti kolme kertaa päivässä: aamiaisen, lounaan ja päivällisen. Ainakin maalla meillä oli tapana syödä vahva aamiainen, jonka perusta rakentui puuron tai joskus vellin varaan. Lisäksi tarjolla oli leipää ja sen päällä proteiinia (lihaa ja/tai juustoa). Lounas ("puolinen") syötiin puolen päivän jälkeen, joskus klo 13:n aikoihin. "Iltanen" syötiin lypsyn jälkeen noin 18-19 välillä. Välipaljoa ei pahemmin harrastettu. Kahvia oli kuitenkin tarjolla melkein jatkuvasti. Jotkut hotkaisivat palan pullaa energiaravinnoksi. Kesällä, kun töitä oli paljon, joku aterioista saattoi jäädä syömättä.
Lihavia ihmisiä oli vähemmän kuin nykyään. Siitä voi kiittää säännöllistä ja melko harvaa ateriarytmiä sekä liikuntaa, jota oli tarjolla työn puolesta. Harva aikuinen lenkkeili tai harrasti mitään liikuntaa. Me lapset toimimme uuden ajan airueina. Juoksimme ja pelasimme erilaisia pallopelejä. Meillä alkoi olla vapaa-aikaa.
Sitten tulivat limsat ja karkit. Suosikkejani olivat Fanta ja Suffeli. Molemmat tuotemerkit näyttävät olevan voimissaan vieläkin. Lapsuudessani Suffeli-patukka maksoi muistaakseni 20 penniä, nykyään noin 40 senttiä. Ruokavälitunnilla noita herkkuja napsitiin ikään kuin jälkiruuaksi - jos sattui olemaan rahaa.
Koulussa alkoi välipalatarjoilu joskus 70-luvulla. Tuohon saakka olimme joutuneet selviämään lounaan voimalla kotiruokailuun saakka. En muista, että se olisi ollut mitenkään ongelmallista. Meillä oli tapana syödä kouluun lähdettäessä runsas ja lämmin aamiainen, joka loi perustan nälänhallinnalle. Myöhemmin voimistuva välipalakulttuuri syrjäytti aamiaisen adventisti Kellogg'sin aamupalatuotteilla.
Välipalojen lanseeraaminen ruokakulttuuriin oli sekä lahja "sokerileipureille" että uhka niin sanotulle oikealle ruualle. Ruokateollisuus sai jokerin käteensä ja pisti halvan sokerin töihin. Kansakunta kaipasi energiaa. Tulokset kirjattiin taseisiin ja tummaan graniittiin.
Välipala on kuin lääketeollisuuden ratkaisu ihmisen vaivoihin: helposti napattava pilleri. Sen lisäksi, että välipaloilla pidetään verensokeria jatkuvasti ylhäällä, niillä kaivetaan maata oikean ruuan perustusten alta. Yhä harvempi osaa laittaa ruokaa, ja jos osaakin siihen pitäisi laittaa sen seitemää - etenkin sokeroituvaa - ainesta, jotta siitä tulisi maittavaa.
Ruokien "maustaminen" makeutusaineilla synnyttää kierteen, jossa nopeat muutokset veren sokeriarvoissa havaitaan usein toistuvina näläntunteina. Niitä sitten lievitetään "pienellä" välipalalla.
Tottumusten muuttaminen ei aina ole helppoa. Aivot ja muu elimistö on sopeutunut tiettyyn rytmiin ja tietynlaisten ravintoaineiden saamiseen. Myös ympäristö saattaa haitata muutosta: kahvihuoneen pullat ja sokeriset hedelmät houkuttavat. Samoin työkaveriden mielipiteet ja välipalaeväät. Myös kotoa kannattaa hävittää keksipaketit, sipsit ja muut välipala-ainekset. Varsinaisina ruoka-aikoina kannattaa suosia ravitsevaa, proteiini- ja ravinnerikkaita raaka-aineita. Myös riittävä energiansaanti on tärkeää: rasvat ja ns. pienen glykeemisen kuorman (GL) hiilihydraatit auttavat siinä. Syö energiaravintoa kuitenkin harkiten - lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi.
Kalori on kalori -ajattelu on vallitsee ravitsemuspiireissä. Sen mukaan on sama tuleeko kalori donitsista tai pihvistä - liika lihottaa aina. Kalori (tai kilokalori, kun ravinnosta puhutaan) on lähtöjään lämpöenergian yksikkö. Ruokaan liitettynä se tarkoittaa, kuinka paljon tietyn ruuuan palaminen vapauttaa energiaa. Siksi ajatellaan, että lihomisen kannalta on sama, mistä ruoka-aineista energiaa tulee.
Todellisuudessa elimistö ei ole (ainakaan yksinkertainen) lämpövoimakone. Se, mistä lähteestä kalorit tulevat, vaikuttaa muun muassa elimistön hormonitoimintaan ja aineenvaihduntaan. Esimerkiksi hormoni nimeltään insuliini reagoi voimakkaasti hiilihydraattiin, proteiinin vaikutus on merkittävästi pienempi ja rasvan melkein olematon. Nämä erot näkyvät myös perusaineenvaihdunnassa niin, että vähähiilihyrdaattinen ruokavalio lisää elimistön energiankulutusta ja vähentää nälkähormonin (greliini) eritystä. Tässä Harvarin proffa David S. Ludwigin ym. tutkimus asiasta.
Jatkuvan (välipalojen) syömisen lopettaminen siis vaikuttaa aineenvaihduntaan. Elimistön (haiman) ei tarvitse jatkuvasti pumpata insuliinia verenkiertoon, minkä seurauksena elimistö voi pysyä sensitiivisenä insuliinille resistenssin sijaan. Tauot syömisessä auttavat rasvavarastojen purkamisessa. Yöajan luontaista paastoa kannattaa käyttää hyväkseen pitäytymällä syömisestä ainakin 12 tunnin ajan. Halutessaan aikaa voi jatkaa pidemmäksi, jolloin puhutaan "pätkäpaastosta" tai
"aikarajoitetusta syömisestä". Tällainen syömättömyys auttaa soluja uusiutumaan, eli kyse on ns. autofagiasta. Tosin harventuneilla ruokailuilla on muitakin vaikutuksia: esim. mainittun insuliinituotantoon ja vireystilaan, kun elimistö on mukautunut vähemmän tiheään ruokarytmiin.
Itse painotan ravinnossani proteiinia. Rasvat nautin nykyään pääosin lounaalla ja hiilihydraatit päivällisellä. Pyrin myös venyttämään yöpaastoa aina 16-18 tuntiin saakka. Suon kuitenkin itselleni "karkkipäivän" tai pari viikossa. Kahden karkkipäivän jälkeen jatkan usein yöpaastoa yli 20 tuntiin. Kuulostaa ehkä kurinlaiselta, mutta ainakin minulla tietyt rutiinit helpottavat elämää ja lisäävät onnistumisen tunteita. Jokainen on yksilö, ja kannattaa kokeilla, miten itse selviää hyvinvoivana nykyisessä välipalaviidakossa.
Jos sinulla lääkitys johonkin sairauteen, keskustele hoitavan lääkärin kanssa ennen kuin muutat merkittävästi ruokavaliotasi.
